Kalpea, talvinen iltapäivä viipyi vielä ulkona pihamaalla, mutta sisällä kamarin nurkissa hiipi jo harmaa hämärä. Laina laski sukankutimen syliinsä, kallisti päänsä väsyneesti kiikkutuolin selkänojaa vasten, sulki silmänsä ja alkoi keinua lyhyin heilahduksin.
— Enemmän: kaksikymmentäkolme vuotta. Ja jok'ikinen niistä minulle pitkä kuin ikuisuus. Hyvä Jumala, kuinka kauan tätä vielä kestää? Milloin tulee loppu? Ja mitä seuraa sitten, lopun jälkeen? Vai seuraako mitään? Mikä siinä lie, etten minä ole saanut enkä saa tunnustetuksi, en papillekaan, en salaripissäkään, vaikka on monia muita, jotka vielä vuosikymmenienkin kuluttua ovat ilmiantaneet itsensä, pienemmistäkin rikoksista kuin minun, ja omaatuntoaan keventääkseen menneet vankilaan omasta vapaasta tahdostaan?
— Oli se yhtäkaikki kummallista, että onnistuin sen asiani salaamaan niin hyvin, ettei siitä vieläkään tiedä mitään kukaan muu kuin minä itse — ja Jumala… Jumala?… Vai tietävätkö ne? Minkätähden ne kaikki, isä, äiti ja Marjaana, liikkuvat ja ovat aina siitä hirveästä yöstä lähtien liikkuneet täällä vieraspuolella kuin varpaisillaan ja puhuneet kuiskailemalla kuin ruumishuoneessa? Ja minkä tähden ne katsovat minuun niin kummallisesti, niinkuin niillä olisi jotakin salattavaa? Aavistavatkohan ne sittenkin jotakin, vai tämä minun surkeuteniko lie syynä siihen, että ovat niin vanhentuneen ja murheellisen näköisiä, he myös? Ja lisäksi: mihin ihmeeseen se pullo oli hävinnyt sieltä lampokarsinasta? Ei kai se ketulle tai koiralle kelvannut — jos muun veivätkin. Mutta ehkä se kuitenkin oli siellä, vaikka en silloin hädissäni hoksannut. Piti käydäkseni sitä jälkeenpäin perkkäämässä, mutta en voinut. Ennen nuorena tyttösenä siellä vasikoita juottelin ja vein heiniä lampaitten häkkiin, sitten aikuisempana lehmiä lypsin, mutta sen etsintäyöni jälkeen olen navettaa kaukaa kiertänyt ja tulen kiertämään niin kauan kuin elän.
— Kyllähän ne ovat koettaneet minua lohduttaa, Marjaana ja äiti — varsinkin äiti: »Sydämelläsi, rakas lapseni, jos jotakin on, rukoile Jumalaa, taivaallinen isä antaa anteeksi, niinkuin antoi sille ja sille.» Ja sitten: »Kristuksen veri puhdistaa.» Kunpa jaksaisin uskoa kaiken sen. Mutta kun minusta tuntuu, että sen rikokseni sovitukseksi pitäisi vuotaa minun omakin vereni — eikä vielä sekään riittäisi. Vuosikausiahan sitä sitäkin, itsemurha-ajatusta, mielessäni haudoin, ja jos tehdäkseen, niin silloin se olisi pitänyt toteuttaakseni, kun vielä voimia oli. Nyt en enää jaksa. Mutta mitä se olisi sekään hyödyttänyt? Vaikka minulla olisi antaa kymmenen henkeä, niin minä en sillä uhrillani voisi herättää yhtä ainoaa kuollutta eloon… Vaan onhan se hengissä — siellä — jossain — vaikka ruumis… Hui, hui, hui!… Sitten ne monet muut luonani kävijät, pappikin: »On olemassa helvetti ja iankaikkinen kadotus.»… On kai! Pitäisivät suunsa kiinni! Sitä he vakuuttavat minulle. Mitä ne tietävät iankaikkisesta kadotuksesta, ne, jotka eivät ole jalallaan astuneet edes ajallisen helvetin kynnykselle…
— Kaksikymmentäkolme vuotta… Se olisi nyt, jos olisi saanut elää — minä en tiedä edes sitä, oliko se poika vai tyttö — olisi aikaihminen. Se voisi olla jo naimisissa. Sillä saattaisi olla lapsi. Ja minä olisin silloin isoäiti, mummo… Minkä näköinen se mahtaisi olla nyt? Minkä näköinen sen puoliso? Ja niiden lapsi?… Voi, taivasten isä sentään! Minä kysyn ja kysyn — kaikkea, ja ainoan vastauksen voi antaa ainoastaan pöytälaatikkoon piilottamani lasipalanen, eikä sekään muusta kuin siitä, minkä näköinen minä itse olen.
Laina oli jo kauan sitten huomannut, että kaikki kuvastimet vieraspuolelta katosivat vähitellen olemattomiin. Hän ymmärsi kyllä, että se toimenpide tapahtui hänen tähtensä: nähtävästi ei olisi suotu hänen näkevän omaa kuvaansa. Kuin menetetyn korvaukseksi ilmestyi samaan aikaan hänen pöydälleen iso perheraamattu, ikäänkuin olisi tahdottu huomauttaa, että on tullut aika hänen hylätä muut kuvastimet ja katsoa kuvaansa siitä. Kuitenkin hän oli ajoissa ehtinyt kätkeä tarpeeksi ison, rikkoutuneen kuvastimen palasen. Sen hän nyt, kuten usein ennenkin, otti esiin pöytälaatikostaan ja pystytti nojalleen raamattua vasten, jonka puukanteen Marjaana aikoinaan oli rystysillään kopsauttanut, lyödäkseen isännän aseettomaksi sanan voimalla.
Hän katsoi hetkisen kuvaansa kuin jotakin vierasta henkilöä. Otti sitten pöytälaatikostaan valokuvansa ja piteli sitä kasvojensa vierellä niin käännettynä, että nykyinen ja nuoruudenaikainen kuva näkyivät kuvastimessa rinnakkain.
— Mikä hirvittävä ero! Toisen täyteläisyyttä uhkuvilla huulilla naurava hymy, niinkuin voi olla vain kahdeksantoistavuotiaalla, joka ei vielä tiedä murheesta mitään. Suurissa, kirkkaissa silmissä sirkeä viattomuus kuin lapsella. Kasvot pyöreät kuin omenat, ja pieni hymykuoppa vasemmassa poskessa. Ja kuin kruununa varjostavat sileää otsaa ulkonevana, kaarevana räystäänä tuuheat kutrit, mustat kuin syysyö… Toisen ohuet huulet kuin sinertävä, mutkikas nauha, ja riippuvien suupielien veltoissa poimuissa irvistävä katkeruus kuin synti. Syvällä raskaina lupsottavien silmäluomien kapeissa raoissa tuijottava syyllisyys ja elämäntyrtymys. Molemmat ryppyjen risteilemät posket kuin yhtä ainoaa, sisään painunutta kuoleman hymykuoppaa. Ja syvinä uurteina aaltoilevan otsan yllä kumottaa kiireellä harvojen hopeasuortuvain lomista pitkinä päivinä paljas, valkoinen päälaki.
— Ja niitä erottaa toisistaan vain kaksikymmentäviisi vuotta!
Hän kätki kuvastimenpalasen ja valokuvan takaisin säilyyn. Kyynärpäät pöydällä, pää käsiin nojaten hän silmät suljettuina vertaili vielä muistissaan noita kahta kuvaa toisiinsa, voisiko niiden välillä olla mitään muutakaan yhtymäkohtaa, mutta huomasi suruksensa, että sisäinen eroavaisuus oli vielä suurempi kuin ulkonainen. Hän kulki kuvitelmissaan elämänsä aurinkoista alkutaivalta, lähtien niin kaukaa lapsuutensa aamusta kuin muisti jaksoi kantaa, vaikka tuntuikin pyhyyden loukkaukselta hänen nyt enää edes ajatuksissaan astua sitä polkua, jota hän viattomana oli vaeltanut. Se tie tuntui juontavan alkunsa aluttomuudesta, jonne muisti ei ulottunut, ja maan päälle päästyään jatkuvan puhtaana, valkoisena lankana aina siihen asti, kunnes tuli eteen jyrkkä raja. Siihenastisen Lainan jäädessä kauniina muistona sen taakse, syntyi solmu lankaan ja jatkui mustana eteenpäin, vääntelehtien kuin päähän isketty käärme, joka kuolleenakin lakkaa liikkumasta vasta sitten kun aurinko laskee. Mutta lakkaako hänen käärmeensä kiemurtelemasta vielä sittenkään, kun hänen aurinkonsa laskee? Tuntui siltä, että niinkuin sillä valkoisella langalla ei ollut alkua, niin ei myöskään tällä mustalla ole loppua, on vain avaamaton umpisolmu välissä… Vaan entäpä siihen voisi syntyä vielä toinenkin solmu, josta se taas alkuperäisen värisenä jatkuisi loputtomuuteen, ja musta olisi vain pienenä pätkänä kahden valkoisen välissä… »Taivaan isä antaa anteeksi.»… »Kristuksen veri puhdistaa…»