— Niin — niinhän se äiti. Mutta miksi se taas, erikoisesti tänään, niin kummallisen raskaasti painaa mieltäni, se lapsi-vainaja?
Hän aukaisi ison raamatun vahvoista vaskihakasistaan ja alkoi kuiskaavalla äänellä lukea sen viimeistä lukua:
»Ja hän osoitti minulle puhtaan elämän veden virran, selkeän niinkuin kristallin vuotavan Jumalan ja Karitsan istuimesta…»
Laina ei ehtinyt päästä luvun loppuun, kun hänen korviinsa helähti ulkoa kulkusen kilinää. Hän kääntyi akkunasta katsomaan ja näki pihaan ajavan valkoisella hevosella pari miestä, jotka näyttivät olevan outoja näillä tienoin. Turkinkaulukset pystyssä he istuivat korkealla isoon heinähäkkiin ladotun kuorman sevillä. Toisella oli mustat silmälasit päässä, ja aikamiehen turkkiin pukeutunut ajaja näytti vielä poikaselta. Hän sitoi hevosen piha-aitaan ja taluttaen toveriaan kädestä he menivät väen puolelle.
— Ketä lienevät, kaupustelijoita. Mies taitaa olla heikkonäköinen tai sokea, koska poika sitä kädestä taluttaa, arveli Laina ja jatkoi keskeytynyttä lukemistansa:
»Ja katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on…»
* * * * *
»Hyvää iltaa», tervehti silmälasimies, pysähtyi tuvan ovensuuhun ja herrasväen tapaan otti lakin päästään.
»Saisiko talossa yötä olla?»
»Onhan lämmintä. Mistä kaukaa ollaan?» kuului isännän vastakysymys peräpenkiltä.