»Niinpä. Vaan entäs sukunimi?»
Mooses punastui, ja käsi kohoutui sokeitten silmien eteen kuin häpeän peitteeksi.
»Minä, hyvä isäntä, olen niitä semmoisia, joilla ei omaa sukunimeä olekaan, kun ei ole mitään sukuakaan. Kasvatusisäni Aletuisen nimellä olen kirjoissa kulkenut.»
Nähdessään sokean nuorilla kasvoilla kuin oman verensä häpeästä leimahtavan isännän sydämen yllätti voimakas säälinpuuska. Hänen huulensa tapailivat äänettöminä sanoja, niinkuin hän vastoin tahtoansa aikoisi hämmästyttää Moosesta ilmaisemalla hänen salatun syntyperänsä. Mutta melkein samassa hän huiskautti torjuvasti kättänsä ja yhteenpuristettujen huuliensa takaa mumisi kuin itsekseen:
»Hm… hmm…! Eihän nimi miestä pahenna Moo… vieras istuu, on vapaasti kuin kotonaan — ihan kuin kotonaan. Minä pistäydyn vähän asioillani, mutta tulen tuokiossa takaisin.»
Hän jätti Mooseksen yksin kamariin hieman oudolta tuntuvaa ystävällisyyttä kummeksimaan, meni tupaan ja sanoi tallimiehelle:
»Riisu vieraan hevonen talliin ja anna apilasta eteen. Ota lisäksi aitasta kauroja korvoon ja sipulia leipää joukkoon. Jos hevonen on hiessä, niin anna vettä vasta vähän myöhemmin, ettei saa köhää… Mikä sen tämän nuoren miehen nimi on?»
»Sehvania minä olen», sanoi poika.
»Vai Sehvania. Siellä teidän maanääressä taitaa ollakin vain pelkkiä rohveettoja. Miina vie Sehvanian keittiöön ja antaa suunavaukseksi jotain lämmittävää ja ruokaa niin paljon kuin makoon mahtuu.»
Isäntä palasi vieraspuolelle ja pysähtyi hetkiseksi salin lattialle miettimään.