— Se on ilmoitettava varovin lausein kuin odottamaton kuolonsanoma, sillä äkillinen ilo voi vanhoille sydämille olla yhtä tuhoisa kuin ylen suuri surukin, hän päätteli ja meni keittiöön, jossa emäntä ja Marjaana olivat parhaillaan iltapäiväkahvia juomassa.
»Sepä sattui. Herunee sieltä pannunne pohjasta kuppi kuumaa vieraallekin?» kysäisi hän.
»Vieraalle? Onko tullut vieraita? Ketä?»
»Koettakaapa arvata.»
Isännän äänensävystä ja koko olennosta uhosi niin outoa salaperäisyyttä, että vanhukset käsittivät tavallista harvinaisemman vierailun olevan kyseessä. Viitsimättä kuitenkaan ruveta arvoituksilla leikkimään he tiukkasivat isäntää ilmaisemaan vieraan. Mutta kun tämä ei heti siihen suostunut, katsoi Marjaana häntä kiinteästi silmiin ja sanoi:
»Ellei näin vanhan hupsun unet ole jo merkitystänsä menettäneet, niin se vieras ei voi olla kukaan muu kuin Änän.»
»Entäpä jos olisikin», myönsi isäntä.
»Voi, Herra jumala!» huudahti emäntä. »Mooses! Onko Mooses tullut?
Missä se on? Minkä näköinen se on?»
»Siellä on omassa kamarissaan. Tulkaa katsomaan, niin sittenpä näette omin silmin. Mutta muistakaa: ei hiiskaustakaan, ei viittaustakaan siitä — tiedätte kyllä mistä. Eikä Lainalle halaistua sanaa.»
»Vai omassa kamarissaan. Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka sinä samalla olet kova: eikö vieläkään äiti ja lapsi saa tavata toisiaan, vaikka poika tulee kuin Jumalan lähettämänä emonsa luokse? Mutta minä uskon, että vielä ne kerran… Kuule, Marjaana, älä jätä, älä jätä, mennään yhdessä. Pitele minua vähän kädestä — tuntuu niinkuin jalkani eivät jaksaisi pitää päällänsä ja päätäni pyörryttäisi. Älä, älä —, ei niin lentämällä.»