Isännän aukaistua kamarin oven tähystivät molemmat naiset sykkivin sydämin kynnyksen takaa hämärähköön huoneeseen. Odottamansa surullisen näyn asemesta nähdessään kauniin, hienosti pukeutuneen nuorukaisen, mustat silmälasit juhlallisina nenällä, istumassa tuolilla ryhdikkään suorana, he eivät olleet uskoa silmiänsä. Hilliten ilmoille pyrkivää iloansa mummot, huulet hymyssä ja päät maireina kallellaan, tyytyivät vain pari kertaa koskettamaan kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.
»Anteeksi — viivähdin vähän — vieras saanut istua yksikseen. Täällä tulee pari naishenkilöä tervehtimään: emäntä ja talon vanha, uskollinen palvelijatar», esitteli isäntä.
Mooses nousi seisoalleen, kumarsi kohteliaasti ovelle päin ja ojensi kätensä tervehdykseen. Siihen tartuttiin kaksin käsin ja puristettiin niin hellästi, kuin siinä kosketuksessa olisi hehkunut välittömästi sydämen lämpö.
»Emäntä?»
»Niin. Noin nuori voisi sanoa minua mummoksikin. Jumalan terveeksi,
Jumalan terveeksi … ja terve tulemasta.»
»Kiitos. Teidän kätenne vapisee.»
»Me vanhat vapisemme. Onko hän ollut terve? Miten hän on matkoilla voinut? Ovatko ihmiset olleet hyviä — kotona ja kylässä?»
»Kiitos, kyllä. Ei minulla ole valittamista missään suhteessa — paitsi, tietysti… huomaahan emäntä sen.»
Käsi taputti häntä hellästi olalle.
»Niin, niin. Jumalalle kiitos, että on hyviä oltu.»