»Onko sekin myytävänä?» kysyi isäntä.
Sokea pudisti kieltävästi päätänsä.
»Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»
Iso-Mannilassa, kuten kaikkialla muuallakin, herättivät Mooseksen työt ihailevaa ihmettelyä ja peitettyä epäilyäkin siitä, voivatko sellaiset mestariteokset olla ensinkään hänen itsensä valmistamia. Enemmän kuin tositarpeen takia saattoi moni saidempikin ostaa jonkin esineen vain sen vuoksi, että saisi näytellä sitä tuttavilleen kuin jonakin harvinaisena ihmekapineena, siksi että oli sokean tekemä. Isäntä aikoi ensi-innostuksessaan tyhjentää Mooseksen häkin pohjia myöten, mutta tarkemmin harkittuaan tyytyi kuitenkin ostamaan vain kaikki jäljelläolevat korituolit, jotka sijoitettiin isoon vierashuoneeseen. Sitten hän meni kamariinsa hakemaan rahaa ostoksiensa maksuksi, mutta naisten mielestä hän viipyi tarpeettoman kauan. Kun hän vihdoin palasi ja antoi setelit myyjälle, tutki tämä niitä kutakin erikseen sormeansa ja kättänsä pitkin mittaamalla. Tarkastuksensa tuloksena hän kummeksien huomautti:
»Isännälle on varmaankin tullut erehdys: satamarkkasten asemesta olette antanut pelkkiä viisisatasia. Tässähän on rahaa enemmän kuin minun koko kuormani ja hevoseni maksavat yhteensä.»
»Ei siinä ole erehdystä tullut», sanoi isäntä. »Kun tässä äsken kuulin, että Mooses aikoo avioliittoon ja tietenkin oman kodin perustamiseen, niin se, mitä summassa liikaa lienee, on tarkoitettu meidän kaikkien yhteiseksi huomenlahjaksemme tuleviin häihin.»
Kun naiset tiesivät isännän tavallisesti pitävän pennin syrjästä ehkä liiankin tiukasti kiinni ja kun he nyt lisäksi käsittivät, että hänen pitkällinen viipymisensä kamarissaan ei voinut johtua muusta kuin raha-arkun ääressä käydystä ankarasta kamppailusta kahden vastakkaisen voiman kesken, oli heistä isännän voitto mammonasta tällä kertaa sitäkin suurempi. Vesikierteet silmissä he nyökäyttelivät kiitollisina liikutuksesta tutisevia päitänsä. Mitä merkitsivätkään heidän tyhjät, kyyneleiset onnittelunsa isännän miehekkään uhrin rinnalla.
Vanhukset odottivat Mooseksen ilahtuvan ikihyväksi ja puhkeavan kiitoksiin niin kuninkaallisen runsaasta lahjasta. Mutta kävikin päinvastoin. Sokea seisoi setelit kourassa kuin lyötynä. Hän ymmärsi asian niin, että isäntä ainoastaan säälistä hänen sokeuttansa kohtaan antoi häälahjansa. Mutta hänen elämänsä raskaimpana taakkana oli tähän asti ollut yksinkertaisten, maitosydämisten ihmisten ymmärtämätön sääli, eikä hän halunnut sitä lajia lisää, ei ainakaan vierailta, tuntemattomilta ihmisiltä. Isännän olisi pitänyt nähdä ja ymmärtää, ettei hän kulkenut hääapua kerjäämässä, vaan myymässä kättensä töitä niille, jotka halusivat ostaa. Oltuaan aluksi kahden vaiheella, miten menettelisi, ettei loukkaisi hyvää tarkoittavaa antajaa, hän vihdoin päättävästi erotti rahoista tuolien hinnan lompakkoonsa ja laski ylijäämän kiittäen isännän eteen pöydälle.
Tämän jälkeen oltiin salissa kotvan aikaa ääneti, ja tuntui puolelta ja toiselta, niinkuin väliin olisi laskeutunut jotakin vierasta ja kylmää.
»Mooses taitaa olla hyvin rikas?» pisti Marjaana, suutahtaneena isännän puolesta.