»Eikä niin rikaskaan, semmoinen vain omillaan eläjä», vastasi sokea vaatimattomasti.
»On tainnut Mooses ennenkin omillaan elää ja kouluja käydä?»
Kuten taanoin pudisti isäntä Marjaanalle taas varoittavasti kättänsä ja estääkseen hänen jatkamasta puuttui itse puheeseen:
»Minä en tarkoittanut lahjallani loukata enkä antaa sitä miksikään vaivaisavuksi, mutta koska Mooses näkyy sen semmoiseksi käsittäneen, niin en minä liioin tahdo tyrkyttää. Olen aina pitänyt niistä, jotka, kuten minäkin, pyrkivät elämässään toteuttamaan sananlaskua: oma apu paras apu.»
Hän veti salin akkunoitten kierrekaihtimet tarkasti alas, sytytti tulen kattokruunuun ja haihduttaakseen välikohtauksen synnyttämää painostavaa tunnetta pyysi Mooseksen soittamaan viulua. Siihen tätä ei tarvinnutkaan kahta kertaa pyytää. Kotoisten kuulijoitten istuessa uusissa korituoleissa salin seinämillä sokea soitti seisoallaan — vanhoille enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja. Avarassa huoneessa mahtavina ja tunnelmallisina kaikuvia säveliä kuuntelivat naiset hartaina. Ja Mooseksen eläytyessä yhä syvemmälle soittoonsa alkoi isännänkin sielussa tuntua välitöntä kosketusta hänelle oudoista maailmoista, joissa seteleillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä. Vasta nyt hän saattoi ymmärtää perussyyn Mooseksen järjettömältä ja vähän ylpeältäkin näyttävään kieltäytymiseensä ottamasta lahjaa vastaan ja käsittää sokean soittajan kielteistä vastausta kysymykseensä viulun myynnistä: »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»
Kesken rauhallista soittoa vanhukset yht'äkkiä hätkähtivät ja vilkaisivat kysyvinä toisiinsa, samalla kuin heidän kasvoillaan kuvastui jännitystä ja levotonta neuvottomuutta. Heidän aavistamattaan astui Laina saliin ja pysähtyi eräälle sisähuoneisiin vievälle ovelle kuuntelemaan. Pään Hyökkäyksillä ja muilla eleillä koetti Marjaana salavihkaa tehdä isännälle ymmärrettäväksi, että odottamattoman kohtauksen selvittäminen jätettäisiin hänen huoleksensa, on hän ennen pahemmistakin pulmista suoriutunut. Kun vanhukset olivat Lainan läsnäollessa jo parikymmentä vuotta keskustelleet tilaisuuden vaatiessa osittain mykkien tapaan, oli heidän jotenkin helppoa silläkin tavoin ymmärtää toistensa ajatuksia. Sormi varoittavasti huulilla isäntä nyökäytti Marjaanalle myöntävän vastauksen. Tämä meni luvan saatuaan Lainan luo ja puhua sopotti hiljaa hänen korvaansa:
»Tämä nuori mies on syntyisin… hm — kotoisin minun synnyinseudultani. Sokea raukka, niinkuin näet. Ehkä haluat häntä kädestä pitäen tervehtiä?»
Saatuaan hyvin epämääräisen vastauksen Marjaana sanoi ääneen:
»Ei Mooses taida tietääkään, että täällä on nuorempiakin kuulijoita kuin me vanhat: talon tytär — haluaisi tervehtiä.»
Sokea pisti viulun kainaloonsa, kumarsi ja ojensi kätensä odottavasti tervehdykseen. Lainan lähtiessä hiljaa kulkemaan häntä kohti ei emäntä, vaikka juuri hän oli enimmän toivonut näiden kahden keskinäistä tapaamista, nyt voinutkaan olla heidän tervehdyksensä näkijänä, vaan pakeni kiireesti keittiöön. Isäntä käänsi katseensa poispäin ja liikutuksesta tärähteli hänen leukansa. Mutta Marjaana vain hymähteli ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.