»Laina, tuleppa tänne», kutsui Marjaana. »Istuppa tähän poi… (poikasi tekemään tuoliin, aikoi hän sanoa). Et ole tainnut huomatakaan, ne on tuon sokean pojan tekemiä.»
»Niinkö? Ihmeellistä. Ne ovat kauniita.»
»Ehkä haluat sinäkin yhden kamariisi? On siinä mukava istuaksesi.»
»Kyllä — jos vain annetaan.»
»Si-sinua vartenhan minä…» alkoi isäntä, mutta sai niin äkillisen tarpeen niistää nenäänsä, että lause jäi kesken.
Kun Laina oli istuutunut poikansa tekemään korituoliin, värähti hiukan
Marjaanankin ääni hänen sanoessaan:
»No, Mooses, annappa nyt tulla viulustasi mitä siitä parasta lähtee.»
Mooses antoi. Isäntä ja Marjaana olivat ymmärtävinään, että sokea soitti nyt erikoisesti viimeksi tulleelle, että hän sen osanottonsa, minkä äsken jätti suullisesti sanomatta, nyt lausui viulullansa. Ja saattoihan siinä käyrän alla valittaa osa hänen omaakin kohtaloansa. Miten hän olisi mahtanut soittaakaan, jos olisi edes aavistanut osankaan siitä, minkä he tiesivät. Tai, kuka ties, olisi hän siinä tapauksessa iskenyt viulunsa säpäleiksi. Kun soitto oli lakannut ja sen viimeinen sävel irrallisena kaikuna ilmassa värähtänyt, oltiin salissa ääneti tovin aikaa.
»Kiitos. Hyvää yötä», sanoi Laina vihdoin ja poistui kamariinsa yhtä aavemaisen hiljaisena kuin oli tullutkin.
Talvinen ehtoo oli jo pitkälle kulunut. Iltasen syötyä Mooses vietiin maata »omaan kamariinsa». Emäntä itse oli laittanut vuoteen, ja pehmeä se oli. Valot sammutettiin, ja talossa oli taas hiljaista ja pimeää. Mutta Lainan kamarin akkunasta tuikki tuli myöhäiseen yöhön asti. Soiton innoittamana hän pöytänsä ääressä Marjaanan viemässä korituolissa istuen luki isosta puukantisesta perheraamatusta Ilmestyskirjan näkyjä Uuden Jerusalemin ihanuuksista.