Jo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis vastaanottamaan nuorta emäntää.
* * * * *
Kun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista huomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt pyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian vaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia niin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa samassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi.
Rovasti oli ensin luvannut apulaisensa, mutta kun oli huomannut pyytäjän kasvoilla pettymyksen ilmeen ja muistellut sitä hetkeä, jolloin Aletuinen ja Saara kantoivat sokean, isättömän ja äidittömän löytölapsen ristittäväksi hänen luoksensa, oli hän tullut kuin liikutetuksi ja sanonut, että kun hän oli ottanut Mooseksen kasteenliittoon, niin tahtoi hän itse tulla vahvistamaan tämän toisenkin liiton. Rovasti oli sanonut haluavansa toimittaa tämän vihkimisen itse senkin vuoksi, että se oli hänelle ainoalaatuinen. Sillä vaikka hän pitkän pappeutensa aikana olikin jo monta avioliittoa solminut, niin ei milloinkaan ennen ollut sattunut, että sokea olisi hänen edessään vihkipallille polvistunut. Määräajaksi sovittiin eräs sunnuntai heinäkuun keskipaikkeilla.
Nyt oli se päivä tullut.
Jo paljon ennen vihkimistoimituksen alkua tuli Aletuisen mökille ensimmäisiä kutsumattomia häävieraita, tai oikeammin sanankuulijoita, muutamia vanhoja mummoja, isot liinaan käärityt virsikirjat kädessä. Heti ensimmäinen silmäys pihamaalle viritti heidän sieluunsa aransekaisen juhlatunnelman: molempien tupien portaitten pielissä seisoi kahteen riviin pystytettyjä koivuja kuin juhannuksena. Keskellä pihaa pienellä, valkoisen liinan peittämällä pöydällä oli vedellä täytetyn pullon suuhun pistetty vertauskuvaksi kaksi orjantappuran oksaa, toisessa punaisia, toisessa valkoisia ruusunkukkia. Aidan ulkopuolella ruhjottivat rovastin isot, mustat vaunut, kun eivät nähtävästi olleet mahtuneet kapeasta portista sisään.
Kartanolla oli salaperäisen hiljaista, kuin mökissä kaikki olisi ollut kuollutta ja huoneisiin hautautunutta. Kerran vain Saara mennä hompsotti aittaansa ja palatessaan näkyi kantavan esiliinansa alla jotakin pyöreätä, nähtävästi viilipyttyä rovastin päivällispöytään. Mutta juhlakoivujen lehtien lipatuksessa hiljaisessa tuulessa, pöytäliinan nurkkien häilähdyksissä, ruusujen kumarruksissa kuin jollekin näkymättömälle, puhdistetussa pihassa, rovastin vaunuissa, kaikkialla tuntui kuiskivan arkisuudelle vieras, pyhäisessä salaperäisyydessään hieman raskas odotuksen henki.
Iltapäivän lähetessä sitä kellonlyömää, jolloin toimituksen oli määrä alkaa, oli Aletuisen kartanolle kertynyt kansaa, kuten vuotta aiemmin Mooseksen palattua pitkältä matkaltaan, nyt kuitenkin paljon enemmän ja kaukaa naapurikylistäkin. Miehet odotellessaan seisoksivat ja tupakoivat sankkana, harmaana ryhmänä rovastin vaunujen ympärillä. Sellaiset ajoneuvot olivatkin harvinainen nähtävyys Hirvaskylän teillä. Muuan uskalikko renkipoika oli kavunnut vaunuun, jossa hän selkäkenossa rehevänä istuen, punaiset pieksut jalassa, hattureuhka takaraivolle työnnettynä ja »rantsalmelainen» letkuvarsi hampaissa pössäytteli suupielestään kessuhaikuja teeskennellyn mahtavana.
»Pois tieltä, alamainen kansa!»
»On siinä kai toista istuaksesi kuin lantakorin terävällä syrjällä kivikkoisella tiellä ajaessasi, salamat silmissä?»