»Kuka porsas se puhuu lantakorista, rovastille?»
»Totta totisesti: että vaikka, näet, on vieterit ja resoorit ja topatut istuimet ja selkänojat, niin sittenkin pitää olla vielä höyhenpatjat pakaroiden alla.»
»Pehmeä se pitää olla pehmeätä vastassa.»
»Mutta kun laittaa lanta-aisoille norjan kiikkulaudan ja sen nenään sitoo täyden heinäsäkin, niin siinä on yhtä pehmeä istua kuin tuossakin, ja kuoppaisella tiellä karkuuttaessa vietraa niin vietävästi, että on ilmaan lentää.»
»Miltä se nyt näyttäisi, kun rovasti ratsastaa nelistäisi kahareisin kiikkulaudalla, liperit kaulassa, kirja kainalossa ja kappa pyrstönä perässä.»
Naisväki istuskeli pikku ryhmissä pihan puolella. Ne ensimmäisinä tulleet vanhat mummot isoine virsikirjoineen olivat jo ajoissa siirtyneet likelle pöytää, huonokuuloisina ollakseen lähellä rovastia tämän saarnatessa. Heidän joukossaan ei paljon puhuttu, mutta se vähä mitä lausuttiin, koski häitä — ei niin paljon tämänpäiväisiä kuin menneitä ja tulevia.
»Ne ovat jo kaukana takanapäin, meidän häämme.»
»Ja niin likellä edessäpäin se päivä, jolloin meidät, kuoleman kihlaamat, jälleen vihitään.»
»Niin, niin… Vaikka eihän sitä sen vihkimäpäivän likeisyyttä tai kaukaisuutta tiedä nuorikaan — ei sekään tämänpäivän morsian.»
»Olet siis sinäkin kuullut…?»