»Olen. Outoja enteitähän siitä Hiljankin kohtalosta vähän kuiskaillaan.»
Ison pihakoivun juurelle oli nuorista ja keski-ikäisistä muodostunut piiri, joka vastustamattomalla voimalla veti yhä uusia tulokkaita puoleensa. Mutta siinä rykelmässäpä olikin Jahnukaisen akka keskeisenä.
»… Lipolla itselläänkään muuta kuin yksi silmä, sanot… Niin on, mutta minä näen sillä yhdellä silmällä ihmisten asioita paremmin kuin moni kahdella. Toissilmäisiä morsiamia ja sulhasia — onhan niitä. Mutta eihän tätä tämmöistä ihmettä, hyvät Jumalan luomat, ole kuuna päivänä kuultu ei nähty, että nyt umpisokea…»
Jahnukaisen akka ravisti rajusti päätänsä, ikäänkuin siten ilmaistakseen asian niin mahdottomaksi, että sitä ei voi sanoin lausua.
»Onhan Mooses aikaansaavampi kuin moni näkevä ja voi elättää vaimonsa siinä kuin joku toinenkin», kuului joukosta sulhasta puolustava ääni.
»Puhu mitä puhut ja olkoon Mooses niin kunnon mies ja koulunkäynyt ja viuluniekka kuin onkin, mutta sen minä sanon, että Hiljana minä en olisi uskaltanut tätä askelta astua.»
»Olisi tainnut olla sen askelen ottajia muitakin kuin Hilja — rikkaampiakin.»
Monet nuoret kasvot sävähtivät punaisiksi, joten puhujan väite tuli verellä todistetuksi.
»Ne on hulluja nämä nykyajan nuoret», kivahti Jahnukaisen akka. »Vaikka taitaahan noissa olla syytä moniaissa vanhoissakin… mutta olkoonpa sanomatta.»
»Miten niin syytä?»