Kun Mooses myöhemmin heräsi unenhorroksestaan, lähti hän heti noutamaan kamaristaan silmälasejansa ja samalla vainajaa »katsomaan». Hän oli kyllä kuullut puhuttavan kuolemasta, mutta kun ei ollut milloinkaan ennen joutunut sen kanssa läheisempään kosketukseen, ei hänellä ollut siitä ennakolta minkäänlaista ulkonaista aistimusta. Kenties jonkun muun sieraimet eivät olisi kuolinhuoneessa tunteneet vielä mitään erikoista, mutta kun Mooses avasi oven, leyhähti häntä vastaan outo haju, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän pani keppinsä pystyyn oven pieleen ja ruumis hiukan kumarassa, kädet eteenpäin ojennettuina läheni hiipien ensi kertaa elämässään »suurta tuntematonta». Polvien odottamatta kopsahtaessa sängyn laitaan hän vavahtaen hiukan peräytyi, läheni uudestaan ja pelon ja uteliaisuuden sekaisin tuntein kosketti varovasti vainajan kasvoja, hätkähti ja nykäisi kätensä nopeasti pois, ikäänkuin hän lämpimän ihmisihon asemesta olisi tavannut jääkappaleen, jonka kylmyys värisyttävänä karahti hänen omankin ruumiinsa läpi. Tämmöistäkö oli siis kuolema: outo haju, liikkumattomuus, äänettömyys, kylmyys. Kun hänen sormensa monien yritysten jälkeen tuohon kolkkoon kylmyyteen vihdoin tottuivat, oli kamarissa harvinainen näky: sokea ruumisvuoteen vieressä polvistuneena koettelemassa molemmin käsin kuolleen kasvoja.
Yöllisen, raivokkaan surunpurkauksen jälkeen Mooseksesta tuntui kummalliselta, että hän vainajan välittömässä läheisyydessä ei tuntenut murhetta juuri ollenkaan. Päinvastoin täytti hänen rintansa keveä, vapauttava tunne. Vuoteella lepääjä tuntui läheisemmältä kuin milloinkaan ennen ja niinkuin Hilja nyt vasta olisikin hänen oikea omansa — nyt, kun he molemmat olivat sokeita, ja Hilja hiivistelemättä ja aristelematta salli hänen katsoa kasvojansa. Iski mieleen onneinen ajatus:
— Jospa se juoksikin järveen sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi lähemmäksi minua, puhkaisisi sitä tietä sen yksipuolisen sokeuden muurin, joka meitä ennen erotti. Niin täytyy olla.
Hän kallisti hellästi lämpimän poskensa kuolleen kylmää poskea vasten.
»Hilja… Hilja…»
»Mooses, Mooses.»
Hämmästyksen lyömänä hän palasi vanhaan tupaan ja istuutui vaiti penkille. Aletuinen höyläsi yhä niitä pitkiä lautoja, ja Saara keitti aamiaispuuroa lieden ääressä.
»Mitäs setä nyt niin ahkerasti höylää?» kysyi Mooses.
»On tehtävä arkku vainajalle», sanoi puuseppä.
»Minkä tähden sillä on niin kiire?»