»Nii-in. Ja Topille se kuuluu kalliolta viimeisen hyvästinsä viitanneen.»
»Topilleko?»
»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»
»Sehän se… On tainnut Hiljan aitan ovi avautua Topillekin, ennen minun koulusta tuloani?»
»Vo-vooi! Vakituinen vieras, veikkonen.»
Mooses oli kuullut tarpeekseen, sanoi hyvästit ja läksi. Kotiin tultuaan hän tärkeän näköisenä kutsui Saaran kahdenkeskiseen keskusteluun vanhusten kamariin.
»Onko totta, että Topin nimi on ollut Hiljan huulilla sen viimeisenä sanana?» hän kysyi ja toivoi sydämestään kielteistä vastausta, sillä Jahnukaisen akan puheisiin ei ollut aina luottamista.
»Niin sanotaan», myönsi Saara yksinkertaisuudessaan, ymmärtämättä sokean kyselyn tarkoitusta.
»Sille se kuuluu viimeisen hyvästinsäkin viitanneen?»
»Lie hyvinkin viitannut.»