Mooses kauhistui maailmanrakkauttansa. Hän tarttui viulun kaulaan ja käsi ojona pyörähti ympäri kuin kiekon heittäjä. Kuullessaan heti sen jälkeen ruohikon takaa pimeältä järveltä äänen, vavahdutti hänen sydäntänsä, niinkuin hän olisi nakannut järveen kalleimpansa, alasti riisumansa elävän ihmisen, jonka paljas selkä pudotessa läiskähti veden pintaan. Hän istuutui Saaran hiekkakasalle ja itki.
Seuraavana päivänä Mooses pyysi Aletuisen tekemään hänelle puusta laatikon, samanlaisen viilekkeistä selässä kannettavan, jollaisia käyttivät kuljeksivat rihkamakauppiaat, hänelle kuitenkin vain yksilaatikkoisen.
»Mitä Mooses sillä tekee?» kysyi Aletuinen.
»Kirjoja minä siinä kannan», vastasi sokea.
»Mitä varten Mooses kirjoja selässään kantaa?»
»Henki käskee minun lähteä maailmalle saarnaamaan syntisille parannusta.»
* * * * *
Oli jo myöhäinen syksy. Nopeasti oli kylään levinnyt suusta suuhun kulkenut tieto, että Iso-Mannilaan on tänään aamulla tullut sokea uskovainen, joka iltapäivällä pitää siellä raamatunselityksen. Määräaikana oli talon iso tupa väkeä täynnä, sillä jokainen tiedon saanut halusi kuulla, mitä sokealla saarnaajalla on sanomista, Kuulijain joukossa olivat myöskin talon isäntä, emäntä, Laina ja Marjaana. Saamansa tekstiksi Mooses luki tällä kertaa säkeistön Ilmestyskirjasta:
»Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on.»
Sitä kuullessaan Laina kohotti kumaraista päätänsä. Oli omituinen sattuma, että sokean viime talvena ajaessa pihaan tuolikuormineen, hän itse oli parhaillaan lukemassa juuri samaa lukua, josta tämä nyt otti säkeistön saarnansa aiheeksi.