"Maatkoon isä le-levossa. Ne on nyt" – Heikki ojensi kätensä kuin olisi hevosta ohjannut — "ne on nyt Töyrylän ny-nyörit näissä käsissä. Mi-minä olen isäntä."
Kuin valtansa merkiksi hän ruiskautti pitkän syljen lattialle.
"Pötyä pöytään tai pö-pöytä pihalle!"
Äidin tuotua ruuan istuutui Heikki pöydän päähän.
"Eikö sitä ole maitoa ja voita — tä-tämmöisenäkään iltana?"
"Ei ole", vastasi äiti lyhyeen, ryhtymättä humalaisen kanssa pitempiin puheisiin.
Ruokiin kajoamatta Heikki antoi katseensa kulkea kuivasta leipäkannikasta kuorekuppiin, siitä kaljatuoppiin ja kylmiin perunakeitikkäisiin. Äskeinen iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu. Silmälaudat takoivat toisiaan vasten, ja kiivas hengitys tohisi sieramissa kuin itkuaan pidättävällä lapsella, jolta on riistetty leikkikalut.
"Se pitäisi tappaa", sanoi hän hetken päästä.
"Mikä?"
"Semmoinen le-lehmä."