* * * * *
Niin syvälle hän oli vaipunut muistojensa kaukaisiin maailmoihin, ettei ollut huomannut hämärän vaihtumista pimeydeksi, ei kuullut humalaisen epävarmoja askeleita eikä oven narahtavaa avautumista. Vasta kun Heikki pudottaa jyskäytti ulkoa ottamansa halkosylyksen uunin soppeen, hän siunaten ponnahti seisaalle ja jäi tuijottamaan ovensuussa häämöittävään mustaan haamuun.
"Kuka se on?… Onko se Heikki?"
Heikki oli mielestään tehnyt hyvät kaupat, ja harjakaishumala oli kohonnut korkeimmilleen; siksi hän tahtoi hiukan huvitella äitinsä kustannuksella. Vastaukseksi tämän kysymykseen hän möyrysi kuin vihainen härkä, jonka matkiminen olikin hyvin helppoa hänen nykyisessä tilassaan.
"Hyvä Jumala!… Kuka se on?… Onko se… onko se…?"
"Yö!… yö!" kuului ovensuusta — aivan kuin Eero-vainajan nikottelemista sairastaessaan. Noin yököttelee vain se, jonka mieltä todenteolla kääntää.
Hetken aikaa kuului tuvasta vain näkymättömän kellon nakutus peräseinältä.
"Hehehe!… Ta-taisipa äiti luulla, että ukko on tullut riihestä ku-kummittelemaan", nauroi Heikki. Kopeloituaan taskustaan tikkulaatikon ja sytytettyään lampun hän näki äitinsä kyyröttävän peräpenkillä, kasvot kalpeina kuin valkaistu palttina. Otsalla kimalteli suuria hikihelmiä, ja hän oli niin raukean väsynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan.
"Le-leikkiähän minä vain", soperteli Heikki kuin anteeksi pyytäen.
"Huonoa leikkiä. Ja on tämä nyt aika leikitellä… ja on tuo kaunista — mennä kylille juomaan, kun isä…