* * * * *

Vainaja on saatettu riiheen, vapisevat äänet ovat veisanneet kuolinvirren ja vieraat poistuneet äänettöminä, allapäin. Yksin istuu tuvassa leski, katsellen ympärilleen kuin vieraassa paikassa. Siinä ovat vielä pöydällä siniraitaiset kahvikupit ja puinen sokeriastia — Eero-vainajan käsialoja; maitoa ei ole näin talvisaikaan ollut edes kahvin joukkoon tipauttaa. Viluisen näköisenä hautoo kahvipannu takassa mustia hiiliä, jotka eivät lämmitä sen kuparista kupua. Nauloissa seinillä riippuu vainajan vaatteita ja nahkavyö puukkoineen ja tuohituppineen. Tuolilla tyhjän sängyn vieressä on tupakkakukkaro, tulitikkulaatikko ja visainen piippu. Lattia sängyn vieressä on vielä märkä äskeisen toimituksen jäljeltä, ja outo kalmanhaju herättää hiukan kammottavaa tunnetta jonkun näkymättömän läsnäolosta. Luullen jo yön hiljaisuuden tulleen alkaa sirkka uunin raossa laulaa. Siihen yhtyy toinen, kolmas, ja pian kokonainen sirkkojen kuoro laulaa yksitoikkoista säveltään, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut. Mutta yksinistujasta laulu kuulostaa kuolinvirreltä ja lisää vain yksinäisyyden ja orpouden tunnetta. Väkisinkin kiertyy kyynel silmäkulmaan.

Vähitellen ikäänkuin loittonee ja hiljenee sirkkojen laulu, ikäänkuin avartuu ahdas tupa ja vaikenee hämärtyvä talvinen iltapäivä. On kuin istuisi yksin hiljaisessa eläväin kuvain teatterissa ja katseleisi vaihtuvia kohtauksia oman elämänsä pitkästä näytelmästä.

– – kirkas syyskesän aamu. Venhe liukuu rannasta voimakkain aironvedoin pappilaa kohti. Paitahihasillaan soutaja alatuhdolla on Eero, sulhasmies. Hän itse, morsian, soutaa ylätuhdolla, ja vanha isäukko pitää perää. Kokassa lipattavat purjekoivun lehdet, ja sen oksien alla on tuohinen eväskontti, ja valkeassa nyytissä lainattu silkkinen pääliina ja mustat vihkivaatteet. Laiturilla äiti toisella kädellä kyyneltä pyyhkii, toisella hyvästiä huiskuttaa. — Siunatkoon Jumala! – –

– – avara savutupa palveluspaikassa. Päreet palavat pihdeissään uunin kupeessa, ja juhlan kunniaksi himmeä talikynttilä pöydällä. Pelimanni soittaa viulua pöydän päässä, polkien tahtia virsujalalla, kastaa kaulaa kotipolttoisella viinalla ja yhä vinhemmin käyttää käyrää. Valkoiseksi pestyllä permannolla tanssivat vieraat — kuokkavieraat — polkkaa, purpuria, martinvappua, niin että karsta katosta karisee. Vasta aamupuolella yötä taukoaa tanssi. Kuin vihan väellä iskevät miehet käsiksi sulhaseen, tytöt morsiameen, liki lakea nostavat. — Eläköön! – –

– – pienen aukeaman laidassa kosken parpaalla vastaveistetty tupa. Sen lähellä istuvat mies ja vaimo — mies pyyhkien paitansa hihalla hikeä otsaltaan, nainen katsellen järven taakse laskevaa aurinkoa, kädet velttoina polvilla — ympärillään suuria kiviröykkiöitä ja juurikasrovioita. — "Tämmöistäkö se onkin se kuviteltu onni? Yhäkö se painuu alemma ja alemma kuin tuo laskeva aurinko", huokaa nainen. — "Tämmöistä se on — köyhän onni", vastaa jurosti mies. — —

– – seisovat suorina kuin valkeat kynttilät – tyhjät tähkäpäät. Pelloilla ja halmeilla elonleikkaajien mykät joukot, selät köyryssä kuin sirpit kädessänsä raskaasta työstä, selät köyryssä tyhjien tähkäpäitten raskauttamina. – –

– – kuin yö ja päivä: piakkaa pitelevän emännän kalpeat kasvot ja uunissa paistuvat sysimustat pettuleivät, vanteet ympärillä, etteivät arinalle hajoaisi. Mustia leipiä, kalpeita kasvoja. — —

– – valtateillä puutteen ja hädän ryysyinen itkevä ihmisvirta, johon sydänmaan poluilta vuolaat sivupurot yhtyvät. Se paisuu, paisuu kuin tulviva kymi — ja siihen tulvaan hukkuu moni.

– – kellot soivat, sielukellot soivat joka päivä. Sunnuntaisin avattu yhteinen hauta ulottuu hautuumaan laidasta toiseen. Siellä alhaalla mustia ruumisarkkuja kymmenittäin, isoja ja pieniä, isät ja äidit rinnan, lapset kupeellansa — köyhää kansaa. Haudan partaalla pappi hitaasti siirtyy arkun luota arkun luo, multaa heittää. — "Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."