"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme muuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää metsäpolkua pitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin ruumiit kirkolle kesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle, niin sanoo muuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta, niin sujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin saimme pirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta myöten. Ja muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti levähtääksemme kolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta miestä, ja perille päästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut koirat.
"Piti maar siinä olla kymmenhankainen kirkkovenhe mokomaa paatta kantamassa."
"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei ylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut… Liehän siellä putelin pohjassa pisara vielä?"
Heikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin otti ryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan rannalla kenottavaa kuun kantaa vasten.
"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin kolmanneksen vajautuneen… Äh!"
"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn", kehoitti Heikki. "Ei pidä vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää reenseviltä heinäsäkistä.
"Heinäsäkistä?… Älä veikkonen puhu sitten mitään."
Pullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata naamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.
"Ähäts!… Onpa, onpa… mistä?… Otahan, isäntäkin, seh!… Aina se on isäntä vieraan veroinen… Mistä tuota… ähäts!… löysit vielä kuusen juurella keitettyä?"
"Puhumatta paras."