Ville lauloi, ja Serahviia Hennan rinnalla reen perässä kävellen lauloi aina kotipellon ulkoveräjälle asti, josta naiset pyörsivät takaisin.
"Muistakaa hänelle soitattaa edes sielukellot", huusi Henna poistuvien jälkeen.
Alkumatkalla miehet istua könöttivät arkun kannella töppösineen ja vyötettyine turkkeineen ääneti, mietteissään kuin varikset riihen harjalla. Vasta kun Heikki oli kopeloinut povestaan eväspullon, jollainen oli ollut välttämätön seuralainen tällaisilla matkoilla ylimuistoisista ajoista asti, ja se oli kulkenut kädestä käteen, huulilta huulille useampaan kertaan, laukesivat vähitellen kielten siteet.
"Saattoihan se olla jäätynyt kiinni siellä riihen tanhualla", alotti Heikki asiasta, jota arveli Villenkin hautovan. "Se toisinaan reki pikeytyy jäätikköön niin lujaan, ettei kangetta irtau."
"Hm… voipa olla, voipa olla pikeytynytkin", myönteli Ville hyvillään saamistansa ryypyistä. "Vaan entäpä ne karhitsemiset ja kynsimiset reen alla?"
"Anturain alla tietysti oli jäätä, joka vähitellen kului ja hioutui pois. Näkeehän Ville, että tamma kävellä rapsuttaa jo länget korvissa. Soh, Lipi!… hih!"
"Ole kirkumatta", varoitti Ville ankarasti. "Vai tekeekö taas mielesi jäätä anturaisi alle. Ne vielä äsken kaikkoutuivat laulun mahdilla, vaan jos rienautuvat tulemaan uudelleen, eivät ehkä lähdekään.
"Ketkä ne?"
"Nepä ne… Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo vanha mies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä asioita. Minä olen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille, saatellut heidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut ylimäisenä vieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa lähemmä viisikymmentä ajastaikaa.
"Ehtii siinä ajassa jo nähdä yhtä ja toista.