Eikä siinä todella muuta keinoa keksitty. Arkku kannettiin rekeen ja peitettiin loimella, niin että mustat päädyt vain näkyivät. Heikki ja Ville istuutuivat poikkiteloin arkun kannelle.
"Soh, tamma!"
Tamma nojasi länkiinsä kerran, kaksi, mutta kun reki tuntui olevan kuin kannossa kiinni, katsoi se kysyvästi taakseen.
"Ei nyt hullumpaa", ihmetteli Heikki. "Onpa sen tamman jälkeen ennen kuorma lähtenyt, raskaampikin. Välistä tukkimetsässä on ollut viisikin kymmentuumaista yhtaikaa, ja hangoittelematta niiden on pitänyt seurata."
"Tämän tönäisen kyydittäväsi lähtö ei taida olla oikein mieluista sille itselleen", sanoi Ville. "Mutta on ne keinot, että kevenee liiat painot."
"Minkälaiset ne keinot ovat?"
"On käännettävä arkku alassuin… ja on siinä vähän muutakin."
"Eikö tuo lie tämä sukkelin keino", sanoi Heikki, nousi reessä seisaalle ja läimäytti tammaa lautasille ohjasperillä olan takaa. Ja kun hevonen oikein vauhdilla ponnisti, lähti reki liikkeelle niin äkkiä, että miehet olivat keikahtaa maahan selälleen. Mutta reen kulku oli niin raskasta, että tamma sai kiskoa voimainsa takaa kuin karhia. Tuntui kuin sen alla olisi ollut sadat näkymättömät kynnet haraamassa vastaan.
Kaiken tämän johdosta Henna oli niin lyöty, että hän ei voinut edes itkeä, ei muuta kuin huokailla.
"Voi, Eero, Eero!… Että kun tällainen palkka piti maksettaman. Ja sillä lailla kuin se rukoili sängyssään vielä viimeisillä hetkillään, pusersi käsiään rinnan yli ristiin, niin että sormiluut ruskivat, ja voivotti, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Jumala minua varjelkoon tuomitsemasta, mutta ne voivat olla liian suuret — Eeron synnit. Laula edes, Ville. Laula sinäkin, Serahviia, jos tuosta olisi jotakin huojennusta."