"Pitäisi muistaa. Eihän tuo ollut paljon pyydetty miehesi puolelta — muutamia puunauloja. Ja kuolleen tahto on täytettävä, muutoin voi tulla pahat perästäpäin."
"Ei se ole paljon pyydetty. Ota, hyvä Ville, pois nuo rautanaulat, kisko vaikka hampain", hätäili Henna yhä.
Ville tarkasteli nauloja — niiden kannatkin olivat uponneet jonkun verran puun sisään.
"Ei, Henna hyvä, kyllä ne nyt pysyvät siinä, missä ovat. Vapriikin valssinauloja jos olisivat, niin voisivat lähteäkin. Mutta takonauloja ei kisko pihkaisesta puusta itse per… tuota — ellei järin arkkua säre."
"Voi yhtähyvin sentään", Henna ihan itki. "Että jos sen mitenkuten on raskaampi ollakseen, kun kerta puunauloja pyysi. Se sitä ylösnousemustaan lie ajatellut. Ja jos se siitä hyvinkin kuontuu vielä jälkeenpäin valittelemaan ja syyttelemään."
"Ei se olisi ensimäinen kumma."
"Ei olisi ensimäinen. Sano, hyvä Ville, mitä nyt on tehtävä."
"Nyt on kannettava arkku rekeen ja lähdettävä ajamaan", sanoi Heikki. "Pitkä matka ja kiteä pakkaskeli — eikä ruumiin kanssa sovi ajaa kuin markkinatiellä. Ennenkun ylösnousemus tulee, ehtii siinä toinenkin arkku mullaksi muuttua, arkku ja arkunnaulat, vaikka olisivat timanttia. Ja lie hänellä, joka voi kuolleitakin herättää, näpistimet sellaiset, että nousee takonaula pihkaisestakin puusta."
"Heikki, älä puhu syntiä. Se tulee kuin varas — varas yöllä", nuhteli äiti.
Varas?… On nuo ennen varkaat lujempiakin lukkoja availleet… "Käykäähän, Ville, kiinni sinne jalkapäähän; minä koetan kannattaa täältä päänpuolesta."