"Oli — oli se jymäys — kuin tykillä olisi ampunut", säesti Heikki.
Arkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä ritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä paukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan sysäyksen ylöspäin.
"Nyrkilläänkö lie iskenyt… vai olisiko potkaissut?" kysyi Heikki.
"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan menneen pirstoiksi koko arkku."
"Hyvä oli, että oli takonaulat", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa hihalla hikeä otsaltaan.
"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia", vastasi Ville…
"Sinulla taitaa olla lämmin?"
"Löi vähän lämpimäksi."
"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä pieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin Oulunmaa."
"Heinäsäkistä?… jaa, niin."
Heikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet taas matkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei enää kuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista, uskalsivat he istuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa ihmettelemään.