"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?" kysyi Heikki hiukan värähtävällä äänellä.
Tarkastettuaan osotettuun suuntaan sanoi Ville:
"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin liikkuisi tuolla jotakin mustaa."
"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin kettu, vaan saattaa se olla koirakin… Seh, seh!"
"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan."
Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin, väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin Heikki:
"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet."
"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla", vastasi Ville.
Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen, näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa, ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien räpyttämistä… Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne — sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.
Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee — kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.