Hiljaisia nyyhkytyksiä.
"Vai viedäänkö ukko riiheen niine nuhjuineen?"
Kyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten vartaloaan mummo lausui:
"Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi pehmenevät. Katso tuonne" — hän viittasi kuolinsänkyyn — "isäsi silmät jäivät auki: se tietää, että joku meistä seuraa pian samaa tietä."
Heikki rykäisi kuivasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että äiti "jollakulla meistä" taisi tarkoittaa juuri häntä. Ei hän siitä kuitenkaan mitään maininnut, virkkoihan vain:
"Omat kai minun keuhkoni ovat, niinkuin sydämenikin. Oli ne kovat tai pehmeät, niin sen asian ei pitäisi äitiä liikuttaa, eikä ketään muutakaan. Muuten on minun paikkani tästä päivästä alkaen pöydän päässä, ja sen asian saattaisi äiti pitää visusti mielessään."
"Pöydän päässä?… hyvä. Vaikka sinulla itselläsi on hyvin vähän ansiota siihen asemaan. Mutta pöydässä on kaksi päätä, ja toisessa päässä aion istua minä, niinkuin olen istunut siitä asti kun Töyrylän torpasta on haiku noussut."
Kyyneleet pulpahtivat taaskin esiin.
"Että hänen pitääkin tällaista kuulla…
"Ei kuollut mitään kuule", keskeytti Heikki.