"… hänen, joka tässä on hongikkoon tuvan tehnyt ja pellot kuokkinut ja kivennyt ja kannot vääntänyt… ja raivannut ja ojittanut niityt kylmään korpeen, ettei yön unta… noilla käsillään, jotka nyt voimattomina ja… kylminä…"
"Riittää jo, ei asia porusta parane. Tuossa on lauta, tehkää te mitä täällä on tehtävää, minä teen mitä minulle kuuluu."
Näin sanottuaan Heikki meni taloon ja kertoi isännälle, että koska hänen isänsä nyt vihdoinkin on kuollut ja hallitusohjat ovat joutuneet hänen käsiinsä, niin olisi kai oikein ja kohtuullista, että hän saisi pistää jalkansa virallisestikin oman pöydän alle. Että jos isäntä olisi hyvä ja tekisi paperit eli muut kontrahdit, puustavilleen samanlaiset kuin ne entisetkin paperit, paitsi että näissä uusissa pitäisi seisoa hänen, Heikki Eerikinpojan nimi ja puumerkki.
Isäntä piti aluksi pienen puheen siitä, kuinka täällä kaikki on katoavaista; ei täällä ole pysyväisiä asuinsijoja, tulevaisia olemme vain etsimässä. Sanoi, että ne vanhat tervaskannot kaatuvat toinen toisensa perään, mutta konnulleen kaatuvat, niinkuin kaatuvat juurilleen pohjolan hongat. Mutta tämän nykyisen sukupolven juuret ovat jotenkin löyhässä isänmaan kamarassa; pienikin tuulenpuuska ne siitä tempaa irti.
"Mitä erittäin tähän Töyrylän torpan kontrahtiasiaan tulee, niin se on hiukan pulmallinen", arveli isäntä. "Nyt on vainaja päässyt parempaan elämään, ja hänen kanssaan on kontrahtikin…"
"Päässyt parempaan elämään", keskeytti Heikki.
"Minä toivon, että Heikki ei laskisi leikkiä vakavasta asiasta — eikä tällä kertaa minustakaan. Tarkoitan: vainajan kanssa on kontrahtikin kuollut, sillä se oli tehty vain hänen elinajakseen. Ja olen minä vähin ajatellut ottaa itse torpan haltuuni nyt, kun…"
"Tekö!"
"No, no… tietysti kohtuullista korvausta vastaan."
Isäntä vaipui mietteisiinsä ja kysyi kuin ohi mennen: