"Taitaa Ville osata ulkoa kaikki virret?" kysyi Heikki.
"Osannenhan noita vanhasta virsikirjasta jonkun verran — kaikki ruokavirret ja tuota kuolemaa koskevat. Uudesta en monta osaa, ne eivät olekaan aikamiesten virsiä."
"Taidatte osata ne latinankielisetkin?" uteli Heikki edelleen.
"Osannenhan niitäkin jonkun."
Kun Villen päähän Heikin kehuessa oli noussut muutakin kuin humala, alkoi hän laulaa latinankielistä virttä, näyttääkseen Heikille suurta taitoansa. Alkujaan hän aikoi veisata näytteeksi vain hiukan virren alusta, mutta kerta alkuun päästyään unohtui laulamaan kaikki kaksitoista säkeistöä yhteen mittaan. Kirkonkylän läpi ajettaessa hän jo veteli viimeistä värsyä.
Tien varrella ilmestyi akkunoihin kummastuneita kasvoja, ja uteliaimmat hyökkäsivät maantielle kuuntelemaan outoa virttä ja poistuivat vasta kun laulu hautuumaan portille tultaessa lakkasi.
Kun loimi otettiin arkun kannelta, näkyi siinä päästä päähän ulottuva leveä rako. Suntio, joka laulun kuultuaan oli tullut virkansa puolesta vastaan ottamaan, sanoi:
"Kaikkeen se vilu vihansa iskee. Taitaa olla arkku tehty tuoreista laudoista?"
Ville loi Heikkiin merkitsevän silmäyksen: kyllä ne vihat tunnetaan. Suntiolle hän ei siitä asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, sanoa jorauttihan vain:
"On siellä meidän puolessa ollut tapa sellainen, että tuoreesta on arkku tehtävä — että kun mies kaatuu, niin petäjäkin kaatuu."