Heikki kurkisteli kannen repeämästä arkkuun.
"Ole tirkistelemättä!" kivahti Ville melkein vihaisena.
"Niin, eihän se kyllä ole mikään kuvakaappi katseltavaksi", varoitti suntiokin.
Kannettuaan arkun kolmisin yhteiseen hautaan lähtivät miehet paluumatkalle, lämmiteltyään ja syötyään eväskontistaan suntion luona.
Mutta sielukellot unohtuivat soittamatta.
IV
Eräänä iltana — oltiin jo päästy kevätkesään — Heikki kuivan iltasensa syötyään heittäysi sänkyyn kyljelleen. Hetkisen tupakoituaan hän — pää käden varassa ja sammunut piippunysä veltosti hampaissa — unohtui silmää räpäyttämättä tuijottamaan lattiaan. Äiti, joka vielä jatkoi syöntiään, oli viime päivinä usein tavannut Heikin näinikään sanattomana tuijottamassa kesken kiireisintä työtään. Mitä hän, poikaparka, mahtanee mielessään hautoa, oli äiti koettanut arvailla ja kiertäin kaartaen udella, mutta ei ollut onnistunut pääsemään selville asiasta. Jotakin raskasta se lienee, joku salainen rikos tuntoa painamassa. Sitä huolestunut äiti nytkin mietti, kun Heikin piippu pudota kolahti lattialle ja hän itse samassa ponnahti istualle sängyn laidalle ja sanoi:
"Jollei tässä ruokakomento parane ja kaikki muukin naisväen komento, niin…"
"Niin mitä sitten?" kysyi äiti.
"Te olette jo liian vanha."