Äiti oli parhaillaan ojentamassa kättään kalakuppiin, mutta nykäisi sen puolitiestä takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut ottamaisillaan varkain vieraan omaa. Lakattuaan samalla syömästä ja kiitettyään kädet ristissä Jumalaa keskeytyneestä iltasestaan hän nousi pöydästä ja Heikkiin kääntyen sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Liian vanha?… Tämmöinenkö kiitos sinulla on annettavana äidillesi, joka olen elämäni ijän hyväksesi raatanut ja hikeni uhrannut — nyt, kun alan tulla jo vanhaksi ja voimattomaksi… Sinä taidat toivoa kuolevaksi minua — äitiäsi ja hyväntekijääsi?"
"En minä teitä kuolevaksi toivo", vastasi Heikki, "mutta te olette jo liian vanha emännyyttä hoitamaan". Sitten hän pyysi äitiänsä tuomaan aitasta hänen pyhäpukunsa ja puhtaan paidan.
"Mitä varten — tähän vuorokauden aikaan?" kysyi äiti.
Ryittyään rintansa puhtaaksi selitti Heikki:
"Ihmisen, joka on nähnyt niin monta auringon nousua kuin äiti, pitäisi käsittää sen verran, että kun isäntämies lähtee naimamatkalle taloiseen taloon, niin hänen yllänsä pitää olla kirkkopuku ja puhdas palttinapaita, jonka kauluksessa nappi on vähemmän silmäänpistävä kuin tinanappi siinä pinttyneessä pakkopaidassa, joka nyt on hänen alastomuutensa verhona."
"Naimamatkalleko sinä nyt sitten lähdet?⁴ kysyi äiti.
"Naima…"
Mummo, joka luuli tämän olevan tavanmukaista piikittelemistä poikansa puolelta, haki aitasta puvun ja paidan ja laskien ne penkille virkahti hiukan pisteliäästi:
"Tässä nyt olisi isännän naimapuku."