Heikki vilkaisi hätäisesti kelloonsa, sitten taas lehmään. Häiläyttäen silloin tällöin laiskasti korviaan, vuoroin toista, vuoroin toista, ja huiskautellen hännällään kärpäsiä, vuoroin kumpaiseltakin kupeeltaan, lehmä söi heiniään niin sietämättömän hitaasti, että Heikin teki mieli lyödä sitä, teki mieli työntää nyrkillään heinät yhtenä pallina sen vatsaan, joka ilmankin oli leveä kuin seitsemän leivän uuni. Kumma, ettei sen maha halkea.
Kun heinät aikaa voittaen olivat loppuneet, huuteli Henna omituisella nuotillaan lehmiä veräjästä laitumelle.
"Ma-ansikki, Ma-ansikki, le-ehmäni, tpruitprui-tprui-tprui-iiii…!"
"Mm-myy…" ynähti lehmä ja alkoi seurata emäntäänsä.
"Y-yy…" säesti vasikka, liittyen viimeisenä hitaaseen kulkueeseen.
"Mä-änsikki, Mä-änsikki!" matki Heikki aitassaan. "Saattaa se nyt Anni ajatella mitä hyvänsä, saattaa luulla, etten ehkä tulekaan, että olen häntä narrinani pitänyt ja hätävarana. Voi suuttua ikävissään odottaessaan, ylpeäluontoinen ihminen… Mä-änsikki!… mokoma rapamaha!"
Hän kurkisti taas oven raosta. Henna oli juuri palannut lehmiä viemästä, kädessä taitettuja katajan oksia siivilää varten.
"Kunhan äiti nyt iltamaidon siivilöi, niin se toki lienee mummon viimeinen askare tänä iltana", ajatteli Heikki, heittäysi odottaessaan sänkyyn pitkäkseen, kietoi kätensä pieluksen ympäri ja kuiskaili hellästi:
"Anni!… Annukka!… rakas!"
Oli Heikki ennenkin rakastanut, mutta kun hän, tavoitellen vain talontyttäriä tai muita "parempia" ihmisiä, ei ollut onnistunut saamaan vastarakkautta juuri nimeksikään, oli hänen salainen lempensä muihin tyttöihin ollut kuin vesivelliä nykyiseen verrattuna. Kun Anni ujostelematta kietoi kätensä kaulan ympäri ja pusersi, niin sitä oli tukahtua siihen paikkaan, ja pelkkä hänen suudelmansa muistokin poltti huulia kuin tuli.