Kuitenkaan ei asia ollut vielä läheskään valmis. Oli vielä monta mutkaa matkassa, ennenkuin hän seisoisi Annin rinnalla vihkipallin ääressä, ja se epätietoisuus teki levottomaksi ja hermostuneeksi. Anni itse oli hyvin monipäinen ja oikullinen — sen Heikki oli jo ehtinyt kokea — ja Annin isäukko ei suvainnut tyttärensä ja Heikin naimisiin menosta puhuttavankaan. Oli siinä sitten vielä viidentenä pyöränä se Tuomo, Alatalon renki, joka myös koetti Annia liehitellä. Vaikka kyllähän torppari aina yhden rengin laudalta lyö — mäkitupalainenkin on parempi mies kuin renki, saati sitten torppari. Ja palstatilaksi hän tämän torppansa isännältä ostaa, tekee työtä yötä ja päivää ja nostaa tähän talon semmoisen, että ei pitäisi Anninkaan hävetä siinä emäntänä piikoja komennellessaan — sopisi taas vaikka hatun päähänsä painaa, jos muuten ilkiäisi. Syvästi halveksimansa rengin takia Heikki oli kuitenkin paljoa levottomampi kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa. Tuomon naamarustinki ei ollut hulluimpia, päinvastoin hän oli oikein nätti poika — eikähän ne nykyajan kevytmieliset tytönhuitukat usein juuri muusta välitäkään. Heikki otti liivinsä rintataskusta pienen ympyriäisen kuvastimen ja katseli siitä omaa tauluansa.
"Hm… Posket pyrkivät päivä päivältä painumaan yhä syvemmille kuopille", ajatteli hän itsekseen. "Eikä tuon nenänpään tarvitsisi olla varsin noin neulanterävä… Nuo siniset puolikuut silmien alla eivät juuri kaunista, antavat vain kasvoille kissapöllön naamaa muistuttavan näön, varsinkin kun tuo nenä on terävä kuin linnun nokka… Ja poskien väri on liian kalvakka, kuin pakkastiaisen poskilla — semmoinen herrasväen korea… Onneksi on tukka säilyttänyt synnynnäisen pellavanvalkean värinsä, niin että se nyt ainakin on hyvä. Heikin täytyi katkeruudekseen tunnustaa, että hän, vertaillessaan tässä suhteessa itseään Tuomoon, joutui auttamattomasti alakynteen."
Heräten haaveistaan Heikki ponnahti sängystä seisaalle ja vilkaisi kelloonsa — se oli jo liki yksitoista. Hän aikoi ilman muuta lähteä matkaansa, mutta kurkisti kuitenkin varmuuden vuoksi vielä oven raosta. Henna oli kantanut kaivon kannelle röykkiön tyhjiä maitopyttyjä, joita hän parhaillaan huosiamella ja hiekalla hankasi puhtaiksi. Tämä uusi viivytys sai Heikin kiivastumaan niin, että hän kaikin voimin iski nyrkillään aitan oveen, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen. Työhönsä syventynyt pesijä hätkähti ja vilkui pelokkaana ympärilleen, pääsemättä selville, mistä salaperäinen jysäys kuului. Viimein hän loi epäilevän katseen riiheen, siunasi, sylkäisi kolmasti ja jatkoi taas pyttyjen pesemistä.
"Tuollaisia vanhoja huuhkajia ei edes nukuta. Kaiket yöt ne koluavat eläissään — ja vielä kuoltuaankin… Vai tekeekö äiti kiusaa, aavistaako se jotakin? Kyllä totisesti on tarpeen nuorempi ihminen huushollista huolta pitämään", päätteli Heikki ja tarkkasi äitinsä puuhia kello kädessä minuutteja laskien kuin jotakin kilpasuoritusta. Eipä silti, että hänen olisi tarvinnut äidiltään lupaa kysyä nyt enempää kuin ennenkään. Mutta oli tämä siksi tärkeä matka, että akkasen eläjän ei sopinut olla sitä näkemässä eikä ensimäisenä vastaan tulemassa.
Saatuaan vihdoin pytyt pestyiksi ja huuhdelluiksi Henna asetti ne kuivamaan piha-aidan seipäisiin, jotka törröttivät sinne tänne nojallaan kuin humalaiset, päässä valkoiset lakit kallellaan. Luotuaan vielä tutkivan silmäyksen ympärilleen poistui Henna tupaan ja sulki porstuan oven mennessään.
Heikki odotti vielä vähän aikaa ja lähti sitten tuttua polkua Alataloon päin. Riihen ohi kulkiessaan hän, kuten aina öiseen aikaan, tunsi kylmiä väreitä kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja talvellisten tapausten muisto sai sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Jonkun matkan päässä polun varrella makasi Mansikki ja märehti haudeheiniään. Heikki potkaisi sitä ohi mennessään kylkeen, jolloin lehmä lakkasi märehtimästä ja korvat vihaisesti luimussa katsoi isäntänsä jälkeen.
Matkan puolivälissä polun polvekkeessa Heikki oli vähällä kaataa kumoon vastaantulevan Kuppari-Kaisan, jonka sarvipussi yhteentörmäyksessä lentää huiskahti kalisten kauas tiepuoleen.
"Sus siunatkoon!… kun päälle tulee. Etkö sinä saata katsoa eteesi, kun kuljet ihmisiä vastaan. Kiitää nokka ojona kuin nuolihaukka, että vaikka seinä eteen tulkoon, niin suoraan vain, vaikka pää haletkoon… Hyi, kun säikähdin, että eikö tulle vesikohtaus. Tuolla se on nyt kanervikossa sarvipussinikin — eivätkö lie sarvet kappaleina, rakot rikki.⁴⁴
"Älkäähän nyt, älkäähän nyt, Kaisa. En huomannut, on tässä vähän kiire", koetti Heikki tyynnyttää suuttunutta Kaisaa.
"Kiire?… Sen kyllä huomaa — huohottaa rinta kuin pajan palje ja mies on märkänä kuin uitettu. Minne sinä olet menossa?"