Muutamat saaren rannalla ryypiskelevät miehet huomasivat pian saarta kohti soutavan veneen.
"Silläpä soutajalla on kiire", ihmetteli joku. "Enpä totisesti ole eläissäni nähnyt mokomaa soutumiestä."
"Kulkeeko sen vene vettä myöten vai ilmassako lentää?" arveli toinen.
"Kylmille tulille hän nyt kuitenkin enää ehtii."
"Ja hiisikö ämmiä riivaa? Katsokaa, miten ne tuolla kosken harjulla räpyttelevät kuin lentoon lähtevät varikset."
"Se on se, se on se", sanoi Alatalon renki Tuomo hiukan kalveten. "Kylläpä se antoikin vahdata itseään; luulin jo, ettei se enää tulekaan. — Kuulkaa, autattehan te sitten, jos tarvitaan. Me kun ollaan yhden puolen miehiä, niin…"
"Niin annetaan miestä koniin, ettei jää ehjää kuin isoimmat luut — niinkö, Tuomo?"
"Joo, joo. Ottakaahan tästä vielä rohkaisuryypyt", tarjosi Tuomo ja antoi pullonsa kulkea miehestä mieheen. "Onko teillä asetta — veistä tai muuta, jos niinkuin olisi pakko iskeä miehestä vähän suonta?… Ei kynttä karkeampaa?… Sepä perhanaa. Pistäkää sitten tuosta rannalta edes kiviä taskuunne."
Miehet valikoivat kivensä.
"Tällä kun nal-naljauttaa miestä otsikkoon, niin keikahtaa siinä ketarat taivasta kohti, vaikka olisi parempikin öykkäri", kerskaili muuan pitkä miehen roikale, kädessä pyöreä ja sileä kivi kuin kananmuna.