"Onhan tietä menevällä", sanoi Henna. "Ja jos viitsin Heikille sanoa, että olit luurailemassa ja niitä ihmeitäsi taas ympäri kyliä kuulutat, niin ajaisi sinut yön selkään."
"Älä, Henna rakas, puhu tästä Heikille mitään. En kuolemakseni hiisku sanaakaan kellekään, enkä olisi sinullekaan, mutta kun niin pyysit. Ja milloinka olen ennen puhunut, saatatko sanoa? Ja oliko nytkään minun syyni? Minkä mahdan minä sille, että on Jumala luonut minulle näkevät silmät ja kuulevat korvat."
Mummojen keskustelu katkesi, kun Heikki tuli aitastaan ulos.
"Minne sinä menet?" kysyi äiti.
Vastaamatta Heikki hiukan hoiperrellen astui rantaan ja lykkäsi veneen vesille.
"Kun se ei vain tekisi mitään itselleen", huomautti Kaisa. "Oli tuo naamaltaan vähän sen näköinen kuin hirteen menevä."
"Mitäpä hän nyt tehnee", tuumasi Henna, mutta meni kuitenkin Kaisan kanssa harjun korkeimmalle kohdalle huiskuttamaan käsiään, herättääkseen saaressa olijain huomiota.
"Muistitko sinä edes panna veneen tapin kiinni?" huusi Henna poistuvan jälkeen.
Heikki lakkasi soutamasta ja alkoi airon ponnella paukuttaa puutappia venheen pohjaan.
"Enkös minä sanonut, että auki se jäi. Se mies ei näe, ei kuule mitään", päivitteli Kaisa.