"No?"
"Heikki istuu kököttää ojan partaalla ja katselee pikku esinettä hyppysissään. Mutta vaikka minä käteni alta katsoa tiirotin, niin että vettä silmiini itketti, en kuolemakseni saanut selkoa, mikä se oli. Mutta sitten se auringon valossa välähti — niinkuin kirkas välähtää… Jo minä silloin, jo minä silloin!… Arvaappas, mikä se oli?"
"Mikähän lie ollut — en osaa arvata."
"Ka, soormus, soormus!… Sitä hän kääntelee, puhaltelee, hankaa paitansa hihalla ja yrittää tunkea pikku lilliinsä. Viimein hän pistää sormuksen liivinsä taskuun ja katsoo yhteen kohti — näinikään toljottaa. Vaan annas olla, kun se yhtäkkiä läjäyttää kämmenellään reiteensä, niin säikähdin, että olin lentää selälleni. — Ei, jukuliut! sanoi — olkoon hänen sanomansa — ja siinä samassa tempasi taikon käteensä. Ja sen minä sanon, että lantakuormat, joita hän oli siellä hajottelemassa, eivät olleet omilla asioillaan. Risut lentelivät sinne, tänne, tuonne, ja kuiva poro pöllysi kuin tuulispäässä. Se siinä lantakuormien kimpussa riehui taikkoineen kuin suuttunut sonni sarvineen… No, mitäs tästä nyt sanot?"
"Sitäkö se vain olikin. Ei sitten olekaan vaarallista, kyllä niistä taudeista lääkkeittä päästään", vastasi Henna.
"Jo minä Heikille sanoin", jatkoi Kaisa loukkautuneena Hennan välinpitämättömyydestä, "sanoin, että liian lennät korkealle, kun talon tyttöä tavoittelet, köyhän kakara. Ja niinpäs piti käydä kuin ennustin ja minulle unessakin näytettiin. Sieltä pudota muksahti poika pilvistä alas eikä taida kuuna kuhan valkeana siitä notkosta nousta."
"On se Heikki yhtä hyvä kuin Annikin", huomautti Henna terävästi.
"Nyt en ymmärrä."
"Sen minäkin uskon."
"Yhtä hyvä…? Jo nyt ollaan nöyräpäisiä, niin äidit kuin pojat… jo minä nyt lähden pois."