"Missäs se on — kun ei tullut kylpemäänkään?"
"Olenko minä hänen paimenensa", vastasi Henna jotenkin kärsimättömästi.
"Tuolla kai se on aitassaan."
Kaisa vilkaisi kartanolle päin ja sanoi:
"Ei näy Heikki tuoneen koivuja rappusten eteen nyt, niinkuin aina ennen juhannusaattoiltoina."
"Ei ole tuonut… eikä se viime päivinä ole ollut entisensä muutenkaan."
"No sen minäkin sanon, että entisensä ei ole. Minä pahoin pelkään, että poika-paran täällä näin…" Kaisa koputti sormellaan otsaansa — "täällä ylikerrassa on mööpelit jollakin tavalla sekaisin."
"Älä, hyvä ihminen, noin hirveitä höpsi."
"Ajattelin näin: en huoli hiiskua tästä Hennalle mitään, suotta vain mielensä raskauttaisin. Mutta kun näkyy itselläsikin olevan hajua asioista, niin saatanhan sen nyt sanoakin."
"Hyvänen aika, mitä se sitten on? Puhu, Jumalan luoma!"
"No, minä menin iltavastoja taittelemaan tuonne pellon aitovarteen, niin olin kuulevinani pellon sisästä joitakin sanoja. Kuka se siellä, ajattelin minä ja hiivin lähemmä. Mutta siellä olikin vain Heikki yksin. Minun silloin sydäntäni kummasti hytkäytti ja ajattelin näin: aha, annas olla, minkälaisia munia se kana hautoo. Minä kyykistyin katajapensaan taakse piiloon."