"Koko maailmahan sitä huutaa."
Tämän lyhyen keskustelun jälkeen tuntui kuin miehet olisivat lausuneet toisilleen kaiken sanottavansa. Isäntä meni keppineen takaisin kamariinsa, ja pian sen jälkeen lähti Heikkikin. Mutta paluumatkansa yksityiskohdat hän oli unhottanut kuin humalainen yölliset retkensä. Hän ei jälkeenpäin varmasti muistanut, oliko hän tullut suoraan oikopolkua vai kiertäen kärryteitse, ja mihin aikaan oli kotiinsa saapunut. Herättyään äitinsä kolkutukseen myöhään aamulla hän ikäänkuin löysi itsensä sängystään täysissä tamineissa suullaan makaamassa.
VI
Henna istui Kiljuvankosken äärellä selin aurinkoon, joka suurena ja veripunaisena teki laskuansa luoteisella taivaan rannalla. Hän oli tullut kosken äyräälle saunan herttaisesta löylystä, vilvoitellut alastonta ruumistaan veden hengessä, pukeutunut puhtaisiinsa ja unohtunut siihen "saunakivelle" kosken kuohuja katselemaan. Hiukan ylempänä seisoi koivun runkoon nojaten Kuppari-Kaisa, joka oli saunakestinä Töyrylässä. Varjostaen kädellään silmiänsä auringon säteiltä hän uteliaan näköisenä tähysti sinipunervalle järven selälle kosken alapuolella.
Järvellä souteli lukuisia veneitä, ahdinkoon asti täynnä remuavaa nuorisoa. Siellä laulettiin, naurettiin ja heilutettiin hattuja ja liinoja tervehdykseksi tuttaville. Siellä läiskytettiin airoilla ja äyskäreillä vettä toistensa venheisiin, ja tytöt kirkaisivat, kun joku vene oli kaatumaisillaan. Lopuksi ryhdyttiin kilpasoutusille, ken ensiksi ehtisi Kokkosaareen juhannuskokkoa sytyttämään.
"Heidän mieltään ei suru paina", sanoi Kaisa ja tuli Hennan viereen kivelle istumaan.
"Ei vielä, mutta ennenkun ovat meidän ijässä, ehtivät kyllä vielä murhettakin maistaa", virkkoi Henna. "Iloitkoot nyt ja riemuitkoot, kun on ilon aika."
"Iloitkoot ja huutakoot. Eipähän tässä meidän enää tee mieli viserrellä, koska eivät näy jaksavan kaikki nuoretkaan", sanoi Kaisa ja hetken kuluttua lisäsi salaperäisesti kuiskaten:
"Ei ole tainnut Heikki mennä kokolle?"
"Ei se ole mennyt."