Sen jälkeen kaikki oli taas haudanhiljaista.
Kuin puusta pudonneena Heikki katseli kämmenellään kiiltävää ohkaista kultasormusta, jonka hän muutama päivä sitten oli Annille kihloiksi antanut. Rukkasten saaminen tapahtui niin nopeasti ja aavistamatta, että hän aluksi ei käsittänyt asemaansa, sillä ajatuskyky tuntui kokonaan pysähtyneen. Tuntui ihan uskomattomalta, että hänen ja Annin välit nyt olivat kokonaan rikkoutuneet, — että he tämän jälkeen tulisivat olemaan vieraita toisilleen. Tietämättä oikein, koputtaako uudelleen, saadakseen edes jonkun selvityksen, vai palatako kotiin niine hyvineen, jäi Heikki aitan portaille neuvottomana seisomaan. Ties kuinka kauan hän olisi siinä seissyt ja kynsinyt korvallistaan, ellei talon isäntä vihdoin olisi ilmestynyt pihamaalle liinasissaan, keppi kädessä.
"On parasta, että Heikki ottaa sääret allensa ja lähtee tiehensä hyvän sään aikaan, sanoi ylpeä isäntä ja koputti uhkaavasti kepillään maahan.
"Onko tämän sormuksen takaisin antaminen teidän tahtonne vai Annin? kysyi Heikki puolestaan.
"Se on minun ja Annin yhteinen tahto. Heikin on viisainta tarjota sormustaan jollekulle vertaiselleen — ei pidä pyrkiä ylemmä kuin siivet kannattaa.
"Vertaiselleen!"
Heikin kalpeat kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Isku oli sattunut kaikkein arimpaan kohtaan.
"Vertaiselleen?…" Joo, niin se onkin parasta, jatkoi hän murhaavan tyynesti. "Kiljuvankoskeen minä, hyvä isäntä, tämän sormukseni upotan, sillä kukaan minun vertaiseni ei siitä enää huoli, sitä kun on kantanut sormessaan äpäränsä murhaaja, jonka oikea paikka olisi vankilan kopissa — vertaistensa joukossa."
Sänky aitassa narahti hermostuneesti, ja Heikki kuuli sieltä hiljaisen, kipeän älähdyksen. Isännän käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja leuka tärähteli kuin syvässä mielenliikutuksessa.
"Vastaatko sinä puheesi, mies?" hän kysyi äänellä, jossa tarkoitetun ankaruuden sijaan soinnahti masentunut avuttomuus.