Heikki ei ollut koskaan ennen kulkenut kotinsa ja Alatalon väliä näin nopeasti. Sentähden hänen täytyi perille päästyään istahtaa Annin aitan rapulle hengähtämään ja hikeä kuivailemaan. Tyynnyttyään hän hiljaa koputti sormellaan aitan oveen.
"Anni!"
Sisältä ei kuulunut hiiren hiiskahdusta.
Kuunneltuaan pää kallellaan kuin tikka hongan kupeessa toukan liikkeelle lähtöä Heikki koputti uudelleen, tällä kertaa niin lujasti, että sisällä olijan olisi pitänyt herätä raskaastakin unesta.
"Anni!… kuulehan!… Minä tulin nyt puhumaan siitä… siitä pappilaan menosta."
Aitta pysyi edelleen mykkänä kuin suljettu hauta.
Heikki ajatteli, että Anni ei olekaan kotona, vaikka Kaisa niin sanoi… Tai että — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin — että aitassa Annin kanssa on joku toinen — ehkä Tuomo. Siinä tapauksessa… jumaliste!… tätä yötä mainitaan. Hän aikoi ensin hakea karjatarhasta havutukin ja paiskata sen oven kera sisään, mutta tyytyi kuitenkin iskemään nyrkillään useita kertoja oveen, niin että kartano raikui.
"Ähs!" kuului aitasta tyytymätön äännähdys, sitten liikkumista ja paperin rapinaa. Hetkistä myöhemmin raotettiin aitan ovea, ja paljas, pyöreä käsivarsi pisti aukeamasta esiin.
"Annukka! kuiskasi Heikki ja ojensi kätensä tervehtiäkseen, kun hän samassa tunsi jonkun pienen esineen tipahtavan kämmenelleen. Käsivarsi nykäistiin nopeasti takaisin, ovi paukahti kiinni, telki laskettiin kolisten oven eteen, ja sen takaa kuului Annin pilkallista naurun kikatusta ja matkivalla, venytetyllä äänellä:
"A-annukka."