"Jopahan se salli. Ne on lujassa vanhan kukon pyrstösulat, ei ne hevin irtau."
"Ei irtau. Vaikka kyllä ovat tyttäret parhaansa panneet isänsä ylpeyden pyrstöä kyniessään — ne on nämä häätkin sitä samaista höyhentämistä ukon luonnolle."
"Luja äijä muuten. Joltakulta toiselta Alatalon sijassa olisi aikoja sitten luonto lauennut, mutta tämä ei kun äityy."
"Vaan suotta hän tässä kohdassa pyrstöänsä pöyhistelee. Kun ajattelee asiaa tarkemmin, niin siinä on Heikissä Annille ukkoa liikaakin — ahkera työmies ja aikaan saapa."
"Totta. Mutta tarvittaisiin sitä tällaisten töllien kohentamiseen neljäkin kättä. Ei nämä tällaiset hovit tahdo hattupäitä rouvia kannattaa."
"Saahan nähdä, minkälainen soppa sitä tästäkin keitoksesta syntyy."
"Saahan vainenkin nähdä, joka elää."
Aikansa keskusteltuaan ja tanssia katsottuaan ikämiehet muijineen lähtivät kotiinsa, mutta nuoret jatkoivat tanssia väsymättömästi.
Tömisee tanner kuin riihtä puidessa raskaitten anturain alla, kun korven pojat pyyleviä neitojansa polkan tahdissa pyörittävät, palavat piiput suupielessä, seiväsjäykin vartaloin. Väliin he taidon näytteeksi könähtävät polvilleen kuin nuijitut teuraat, väliin kohottavat kirkaisevan heilansa korkealle ilmaan. Heilahtelee tyttöjen paksut palmikot ja valkoisen liinan nurkka, ja hulmuaa hameenhelmat kiivaimmissa kierrekohdissa, rusottaa posket, silmät välkkyy ja hymyssä on suu.
Mutta valkoisena kuin aave, päässä morsiusruunu, maata tavoittava harso takana leijuen tanssii morsian kuin raivotar, tartuttaen kiihkoansa muihinkin. Jokainen tahtoisi tanssia ainakin kerran hänen kanssaan; kun yksi jättää, toinen ottaa. Annin entiset ihailijat sinkauttelevat hänelle karkeita pilapuheita.