Rinnassa kuohui ja ryöppysi jotain sekavaa, myllertävää kuin kosken vesi edessä, kunnes ajatus vapautui pyörteestään ja ajautui virran vauhdilla eteenpäin.
Kuinka helposti ja vaivattomasti se kävisi! Pieni vauhtiaskel vain ja – –. Lopusta pitäisi koski huolen. Mikä hätä ja hälinä syntyisikään kartanolla! Missä on Anni, morsian? Herra Jumala! Etsittäisiin, juostaisiin, huudeltaisiin, siunattaisiin. Kaikki veneet vesille ja miehet etsimään… Järven selältä valkoisesta usvasta sukeltaisi esiin musta vene, ja sen pohjalla lepäisi hän, morsian — kuolleena.
"Tulkaa tänne, pilkkaajat", sanoisi joku, "tulkaa ja katsokaa. Tanssikaa häitä ja ristiäisiä — häitä ja ristiäisiä. Ei teidän tarvinnut niitä kauan odottaakaan. Miksi te ette tanssi? Tanssikaa, tanssikaa! Repikää pois ruunu hänen päästään — ruunu ja löijä. Eihän sen ole lupa ruunua kantaa — siunatun morsiamen…"
Mielikuva oli niin kaunis ja kosto niin suloinen, että Annin silmiin herahtivat kyyneleet.
Mutta kun ajatus pyrki eteenpäin, tuli vastaan niin kammottava pimeys, että se säikähtyneenä ponnahti takaisin lähtökohtaansa.
Ei muuta kuin pieni vauhtiaskel, ja – –
Tule — tule, lapseni — häväisty, pilkattu, tuntui koski huutavan.
Ja kuohun syli oli niin valkoinen ja pehmeä.
Mutta sen vierellä mutkistui vesi kuin eteenpäin kiitävän jättiläiskäärmeen niljakas, mustankiiltävä ruumis. Sen kylmä läheisyys tuntui niin, että Annin ruumis alkoi vilusta väristä.
Hän katsoi vuoroin kuohua, vuoroin käärmettä. Ja kivet, puut, rannat ja hän itse niiden mukana alkoivat kiitää ylöspäin kevyesti, äänettömästi.