Tule, lapseni, tule! huusi kiivaasti koski.
Menenkö?… En, en!… Minä pyörryn — pyörryn… Hyvä Jumala!…
Hän riuhtautui irti kuin jonkun kiinni pitävän käsistä ja pakeni juosten kosken rinnettä ylös, valkoinen harso takana hulmuten.
* * * * *
Se huumaa veriä tämä lämmin elokuun kuutamoyö, tämä tanssin pyörryttävä huiske ja soiton tahti, tuo sininen taivas ja valkoinen meri ja Kiljuvankosken maanalainen kohina. Lemmen salaiset nuolet lentelevät ristiin rastiin, etkä tiedä, kenen sydän sinulle sellaisen ampuu, eikä tiedä hän, jolle sinä rakkautesi nuolen lennätät. Vain huulten hymy, silmien väike ja käden heikko puserrus puhuvat sinulle mykkää kieltänsä.
Kun tietäisi!…
Neitonen kuiskaa ystävättärelleen, ja kiertäin kaartaen he hiipivät sinne, missä saunan pienestä, nokisesta akkunasta kumottaa heikko, salaperäinen valo. Sykkivin sydämin he avaavat oven ja pujahtavat sisään kuin varkain.
Ovensuussa seisoo supattaen joukko toisia, ennen tulleita tyttöjä, hiukan ujoina, hiukan arkoina vuoroaan odottamassa kuin lukukinkereillä kutsua papin eteen. Akkunan edessä penkillä istuu pappi, joka tietää — Kuppari-Kaisa tietää kaikki, menneet ja tulevaiset. Alassuin käännetyn saavin pohja pöytänä edessään ja siinä levällään "neljän kuninkaan kirjat" hän kitupiikin himmeässä valossa, messinkisankaisten silmälasien juhlallisesti välkähdellessä, lukee kirjoistaan itsekunkin tulevan elämän kohtalot. Värähtelevän käden salaperäisistä viivoista hän näyttää kuin kartasta, minne ne elosi purren vievät. Sen saat, jota sydämesi halajaa — ja hyvän saat. Ja lapsia siunaa sinulle Jumala, ja rikkautta ja pitkää ikää. Hiukan surua, hiukan vastoinkäymistä kuin suolaa mausteeksi liian imelään ruokaan.
"Ja tämä viiva tässä on kuoleman virta, joka vie viimein sille rannattomalle merelle."
Tämä runollinen ennustus kuuluu viimeisenä kaikille. Kuppari-Kaisa tietää kaikki, ja hänen sanoihinsa uskotaan Korvenkylässä.