"Vankka poika."
"Ei se mikään poika ole", huomautti Anni, närkästyneenä siitä, ettei isäntä ollut viitsinyt sen vertaa ottaa asioista selkoa.
"Mikäs se on?"
"Jumala nähköön!… Tyttö tietysti… ei suinkaan se sammakko ole."
"Niin, niin — tietysti, tietysti", soperteli isäntä, huomattuaan kysymyksensä tyhmyyden. "Lapset ovat Herran lahja", jatkoi hän osanottoa teeskennellen. "Mikä hänen nimensä on?"
"Se on niin pitkä kuin nälkävuosi, etten minä ikinä opi sitä kokonaan lausumaan", vastasi mummo. "Sano, Anni, isännälle tyttösi nimi."
"Vieno Ilta Impi Ihalempi se on", sanoi Anni.
"Onhan sillä pituutta ja makeutta", myönsi isäntäkin.
"Kyllä siinä almanakka tutkittiinkin moneen kertaan, ennenkuin se nimi löytyi. Minä tahdoin tyttöä äitinsä kaimaksi tai Henrikaksi, mutta ei — sellaiset nimet ovat muka liian vanhanaikaisia."
"Ei se yksi nimi ole — eikä mummon tarvitse vieraalle lörpötellä kaikkea, mitä tietää", äsähti Anni.