Ajatus siirtyi taas mieluisammille aloille: Kurkisuolle, jonne oli niin monta kertaa pitkän talven aikana kulkeutunut. Kunhan tulee kesä, oli ajatellut, niin ehkä voimistun siksi, että jaksan taas jatkaa siitä, mihin syksyllä oli pakko lopettaakseni.
Nyt oli kesä tullut, mutta ruumiin voimat eivät tuntuneet palautuvankaan; päinvastoin ne päivä päivältä heikkonivat, samalla kun ruokahalu katosi. Ainoa, mikä vielä maistui ja tuntui virkistävän, oli viina. Heikillä olikin aina viinapullo varalla sänkynsä alla. Aikaisemmin rakennettu tulevaisuudenkuva alkoi ratkeilla liitoksistaan ja ikäänkuin häipyä näköpiirin taakse. Palstatilan hinnaksi koottu pieni säästö oli sairastaessa huvennut olemattomiin. Sitäpaitsi oli Kantolan isäntä eräänä yönä aikaisin keväällä kylvänyt torpan peltoihin heinänsiemenen kuin varkain, Heikille mitään puhumatta.
— Mitä isäntä tällä puuhallaan oikein tarkoittanee? Jos hän aikoo ottaa torpan haltuunsa nyt jo, niin tyhjää hän siinä huokuu, sillä torpan kontrahti on tehty minun elinajakseni —, päätteli Heikki. — Vaan ehkä hän ajattelee samoin kuin kaikki muutkin, että minun elinaikani on hyvin lyhyt ja siksi nyt jo ennättelee. Ei tainnut toissa keväänä niillä lupauksillaan totta tarkoittaakaan. Taisi vain kettuilla ja innostaa minua omaksi edukseen. Eikö lie niillä uuden pytingin ja palstatilan lupauksillaan — että ne muka järjestämme myöhemmin — tarkoittanut samaa kuin Kaisakin unillaan: ruumisarkkua ja sitä maapalaa, joka Jekullekin annetaan hautuumaalta. Ja sinne päin hän lienee ajatellut jo torpan kontrahtia tehdessäänkin… Sillä miehellä on Jumala huulilla ja saatana sydämessä.
— Vaan entä jos olisivatkin arveluineen oikeassa, isäntä ja muut — entä jos tästä hyvinkin…
Hän teki ajatuksissaan saman matkan kuin kolmisen vuotta sitten Villen kanssa isä-vainajaa kirkolle viedessään. Kuinka hän siinä kuvittelikin, tämä uusi saattue pyrki yksityiskohtia myöten muodostumaan entisen kaltaiseksi, sillä eroituksella vain, että hän itse oli nyt arkussa isän sijassa. Se oli raskas taipale ajatuksen kulkea, niin raskas, että suuria vesiherneitä helmeili sairaan otsalla.
Heikki koetti karkoittaa synkkiä kuvia, uskotellen itselleen, että ne ovat vain tyhjää mielen houretta. Mutta se yritys ei tällä kertaa onnistunut. Suljettujen silmien eteen kuvautui kuin vaaleanharmaata usvaa, jossa kihisi lukemattomia kirkkaita pisteitä kuin surviaisia hyttysparvessa. Väliin ilmestyi pimeydestä isompia tähtiä, mutkikkaita helminauhoja ja kummallisen muotoisia kuvioita, jotka aikansa säännöttömästi lenneltyään kuin suvenkorennot katosivat pimeyteen. Viimein alkoi usvaan kehittyä ihmiskasvojen hahmopiirteet, ja Heikki näki edessään isä-vainajansa kuolinnaamion sellaisena kuin oli sen nähnyt arkunkannen raosta kurkistaessaan hautuumaan portilla. Avonaisilla, liikkumattomilla silmillään se katsoi ilmeettömästi kuin kipsikuva. Heikki avasi silmänsä karkoittaakseen näyn, mutta kuva ei silti kadonnut; se siirtyi vain ylemmäksi kattoon ja näkyi epäselvempänä.
Yhtäkkiä Heikki vavahti, ja kuva hälveni. Hän oli kuulevinaan ulkoa hiipiviä askeleita, jotka ihmisen käynniksi tuntuivat aivan liian hiljaisilta. Hänen valvoessaan vuoteella yksinäisinä pimeinä syys- ja talviöinä toisten nukkuessa häntä olivat monasti kammottaneet ja unenvaaluun mennessä painajaisena ahdistaneet lukemattomat kummitusjutut, joita hän pienestä pitäen oli kuullut tositapahtumina kerrottavan. Viimeinenkin veripisara hänen kasvoiltaan karahti nyt sydämeen, joka löi haljetakseen, ja hän jäi hätääntyneenä tuijottamaan kaksipuoleisen oven rakoon. Epäilyttävää, vaanivaa hiiviskelyä jatkui edelleen, ja kirkas puukon terä pisti oven raosta sisään, alkaen nostaa hakaa varovasti ylös. Heikki sulki silmänsä ja yritti kääntyä seinään päin, mutta ei jaksanut. Hänen kuulonsa terästyi äärimmilleen, ja hillitön mielikuvitus loihti esiin hirvittäviä kuvia vanhoista kätköistä. Hän kuuli ha'an rapsahtavan alas, oven avautuvan ja pehmeitten kissamaisten askelten lähestyvän ja pysähtyvän sänkynsä viereen. Vaikka Heikki ei uskaltanut katsoa salaperäiseen tulijaan, tunsi hän kuitenkin, kuinka vieressäseisoja häntä tarkasteli, ja hän odotti joka hetki tuntevansa kurkussaan sen luisten sormien puserrusta. Hän olisi kiljaissut, mutta ei saanut ääntä. Itseään puolustaakseen hän ei olisi kyennyt edes sormeaan liikauttamaan. Hän tunsi suurta helpotusta kuullessaan jonkun ajan kuluttua tassuttavien askelien poistuvan kamarin ovelle päin, joka hiljaa narahtaen aukesi ja sulkeutui.
"Se taitaa olla kuollut — tuo tuolla", kuuli Heikki miesäänen lausuvan kamarissa.
"Kuollut?… Äsken sitä juuri äitinsä ripitti, ja hengissä se vielä silloin oli. Olisiko käydä katsomassa, jos hyvinkin…" kuului Anni vastaavan.
"Anna olla. Kuoltava kuolevan on… ja sitä parempi meille", jatkoi miesääni.