"Vai Tuomo."
"Entä sitten vaikka olikin."
"Eipä — eipä mitään sitten."
"Omat kai minun huuleni ovat", sanoi Anni kuin puolustuksekseen.
"Omasipa ovat… Vaan voisit sinä ainakin antaa pullon tuolta sängyn alta. Kuivaa kurkkua, ottaisin ryypyn."
"Saathan sen, ystäväsi. Suutele sitä ja makuuta vieressäsi."
Kumartuessaan pulloa ottamaan Anni sattumalta vilkaisi sairaan kasvoihin, hätkähti, oikaisihe ja peräytyi pari askelta. Hän oli nähnyt palavat silmät kuin tuliset hiilet kiilumassa syvällä kuopissaan ja käden tavoittavan liikkeen peiton alla. Heikki muistutti petoa, joka on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Hänen huohottava hengityksensä oli lyhyttä ja katkonaista, ja hiki kihosi otsalle. Anni seisoi kuin naulittuna paikallaan. Aikoiko Heikki kietoa kätensä hänen kaulalleen vai antaa niskaan surmaniskun?
"Mitä sinulla oikein on mielessä?" hän viimein kysyi.
"Ei mitään erityistä."
"Aioitko sinä lyödä minua, vai…?"