»Viime aikoina, niinpä kyllä… vaan ehkei ole aina ollut, niinkuin olisi pitänyt olla».
»No, mitä niistä nyt sitten enää — mikä on ollutta, se on mennyttä.»
»Eipä sillä, että tehdyn saisi tekemättömäksi ja olleen olemattomaksi. Vaan jos sattuisi koittamaan eron ajat, ehkä piankin — sitä kun ei tämä ihminen tiedä, vanha liiatenkaan, milloin kuolinkello kohdalle kajahtaa — niin sitä minä vain, ja sitä se Aleksikin, että vaari ei huolisi sitten siellä syytellä eikä tuomiolle tultaessa menneitä muistella.»
»Mitäpä heitä ruvennen kouhimaan ja turhanpäiten suutani soittamaan… ja eikö tuolla lie kullakin tarpeeksi tietämistä omissakin asioissaan.»
»Sitähän minäkin, että omissa asioissaan. Se nyt oli oikeata puhetta se, ihan tekee mieleni kiittää vaaria siitä sanasta.»
Kun kiitos vaarin mielestä oli kuitenkin peitetty syytös, niin hän jatkoi toisin kuin oli alkujaan ajatellut:
»Ja siksi toiseksi, eikö tuo, viimeisen tuomion tuomari, kyenne kirjoistansa kaivelemaan valkeuteen itsekurikin rikkeet ja osanne ottaa huomioon, mitä heissä ehkä lieventävää lie, tarvitsematta lautamiehiä avuksensa syytetyn sotkuja selvittelemään.»
Tuntien anteeksisaannin tarvetta ylpeäluonteinen emäntä oli kaikin mahdollisin keinoin koettanut sulattaa vuosien kuluessa jäätämäänsä routaa vaarin sydämestä. Mutta kun hän nyt ensikertaa yritti varovaisesti tutkistella pyrkimystensä tuloksia, hengähti vaarin sanoista vastaan niin hyinen tuntu, että emäntää melkein vilusti ja hän suruksensa havaitsi päässeensä tuskin pintaa syvemmälle. Siitä huolimatta hän kuitenkin yhä paremmilla ruuilla, yhä nöyremmällä käyttäytymisellä koetti edelleen etsiä pääsyä vaarin sydämeen, kunnes vihdoin ikäänkuin katuen liian hätäistä katumustansa muutti menettelytapansa entisenlaiseksi.
Kului nimittäin viikko viikon jälkeen tuntemattoman tuskaisessa odotuksessa, mutta kun mitään erikoista ei kuulunut tapahtuvaksi, alkoi mielten jännitys laueta ja raskas paino keventyä sydämiltä. Hävettiin omaa herkkäuskoisuutta ja sitä, että oltiin, järkevät ihmiset, antauduttu vaarin taikauskoisen houreen huulesta vedettäviksi ja siten pohjaltaan paljastettu omakin taikuus.
Ainoa, joka pysyi horjumattomana kannallansa, oli vaari.