* * * * *
Oltiin elokuun alkupuolella. Pitkän poissaolon jälkeen vaarin teki mieli käydä kerta jälleen Mäkikaipiolla ongella. Tämä tapahtui kuitenkin enemmän ajan kuluksi ja vanhasta tottumuksesta kuin minkäänlaisen saaliin toivossa.
Vaikka Unnon vanhemmissa oli tapahtunut näköjään hyvin jyrkkä kannanmuutos kala-asian suhteen, lienee heidän sisimpäänsä jäänyt sentään kipinä entistäkin uskoa, päättäen siitä, että pojalta oli lammelle pääsy yhä kielletty ja muutkin hänen vapauttansa rajoittavat määräykset pysytetty edelleen voimassa. Kun vartiointi entiseen verraten oli kuitenkin paljon huolimattomampaa, päätti Unto, huomattuaan vaarin lähtöaikeet, käyttää viekkautta ja päästä mukaan varkain.
Niinpä hän vaarin lähdettyä kiersi metsän suojassa niityn aidan taitse ja päästyään tutulle polulle seurasi häntä loitompana, kunnes vasta matkan loppupuolella ilmaisihe edelläkulkijalle.
Vaari nuhteli lievästi Untoa kiellon tottelemattomuudesta, mutta kun oltiin jo näin pitkällä, ei hän tahtonut käännyttää poikaa yksin takaisin.
Unto oli ilosta vallan raisuna, niinkuin ainakin se, joka on juuri vankilasta vapautunut. Samoin kuin ensi kerralla lammelle mentäessä hän nytkin juoksi milloin kaukana vaarin edellä, milloin jättäytyen jälkeen jotakin katseleman. Eräässä kohden hän poikkesi polulta sivulle, aikoen poimia puolukoita suuhunsa. Vaan lieneekö ehtinyt noukkaista vielä ainoatakaan marjaa, kun vaari yhtäkkiä kuuli kipeän kirkaisun, näki samalla Unnon kyykähtävän alas ja tarttuvan käsin jalkaansa.
Hän kiiruhti pojan luokse ja kysyi pelästyneenä:
»Mikä — mikä on hätänä?»
»Niin kun käärme pisti», vastasi Unto itkien.
»Oh!… Voi onneton poika!» huudahti vaari, rouhaisi kaatuneen hongan oksan käteensä ja alkoi kiihkeästi etsiä käärmettä, ikäänkuin sen hengiltä saaminen olisi ollut tärkeämpää kuin haavoitetun huoltaminen.