Hän etsi kivien koloista, risukoista, kaatuneitten puunrunkojen ja lahokantojen juurien alta, ensin likempää, sitten edempää, mutta käärmettä ei löytynyt mistään. Huomattuaan vihdoin etsinnän turhaksi hän tuli Unnon luokse ja tarkastaen haavoittunutta kohtaa näki jalkapöydässä kaksi lähekkäin olevaa punaista pilkkua kuin neulan pistosta.
»Kyykäärme!» totesi hän.
Vaari veti kanervan varvulla piippunsa varresta ihveä, jota siveli haavojen ympärille, ja repäisi Unnon paidan helmasta kaistaleen kääreeksi jalkaan. Sen tehtyään hän otti puukon tupestansa ja tarkasteli ympäristöä, niinkuin etsisi katseellansa jotakin puuta, mutta kun sitä nähtävästi ei löytänyt, hän varmuuden vuoksi kysyi Unnolta:
»Ei suinkaan sinun nuoret silmäsi näe täällä missään kasvavata leppää?»
Kun Untokaan kuivalla kangasmaalla ei sellaista huomannut, kysyi vaari:
»Missä paikassa se käärme sinua puri, voitko näyttää ihan tarkalleen?»
Unto osoitti sormellaan.
»Tuon kannon juurella se pisti, tuossa noin. En tiennyt siitä mitään, ennenkun — tunsin jalkani alla semmoista liukasta ja kylmää. Silloin se suhahti, iski jalkaani kuin nuoli ja katosi samassa.»
»Minne päin se lähti?»'
»En minä sitä itseänsä nähnyt, mutta tuonne se kai meni, koska siellä päin kanervat liikkuivat», sanoi Unto viitaten kädellänsä.