»Hyvä on, että meni sinne päin», sanoi vaari ja pisti hongan oksan pystyyn neuvotulle paikalle. Sanoi sitten:
»Tässä ei ole aikaa enää viivytellä. Mutta kun sinä arvatenkaan et kärsi kävellä kipeällä jalallasi, niin minä kannan sinut kotiin selässäni — niinkuin kannoin monta kertaa ennen lapsempana ollessasi.»
Jättäen siihen konttinsa ja onkensa hän asettui kyykylleen, Unto kietoi kätensä takaapäin hänen kaulansa ympäri, ja vaarin kannattaessa käsin poikaa polvitaipeista pyörrettiin kohtalokkaalta matkalta kotiin päin.
Vaari koetti kiiruhtaa sen kuin vanhat voimat sallivat. Iso poika tuntui hartioilla aika painavalta, mutta paljon raskaampi oli kuitenkin se taakka, joka sydäntä painoi. Kun lisäksi piti kävellä tasaisesti ja joustavasti, ettei kulku kannettavaa kovin rasittaisi, alkoi häntä arveluttaa, miten käy, ennenkuin kotona ollaan. Tosin hätä yhtäältä antoi voimia, mutta onnettomuuden pelko lamautti niitä toisaalta.
»Miltä tuntuu jalkasi nyt?» kysyi vaari, kun oli kuljettu ääneti jonkun matkaa.
»Sitä alkaa pakottaa», vastasi Unto vaarin korvanjuuressa.
»Pakottaako kovastikin?»
»Ei kovin kovasti.»
Kun oli taas kuljettu hyvän matkaa ja tultu sille kohdalle, jossa polku seurailee tuomia ja tervaleppiä kasvavaa puron vartta, niin vaari hiljensi käyntiänsä, ikäänkuin miettisi jotakin ja aikoisi seisahtua. Mutta sitten hän kuitenkin näytti muuttavan mieltänsä ja jatkoi matkaa pysähtymättä.
»Mitenkä on… yhäkö sitä jalkaasi pakottaa?» hän jälleen tiedusteli.