»Tuntuu äityvän vain… ja alkaa oksettaa», sanoi Unto.
Se tieto oli vaarille kuin piiskanisku hevoselle. Hän lisäsi vauhdin melkein puolijuoksuksi, ikäänkuin korvatakseen äskeisen hidastelunsa aiheuttamaa ajan hukkaa. Mutta kun oli näin taivallettu jonkun matkaa, huomasi Unto vaarin selässä hieman epämukavasti ratsastaessaan, että sitä mukaa kuin nopeus hetki hetkeltä heikkeni, vaarin hengitys tuli yhä huohottavammaksi, hiukset märemmiksi, ja kaulasuonten jyskytys paljaita käsivarsia vasten tuntui nopeammalta. Väliin lipsahti virsu niin pahasti, että hän oli vähällä kaatua kantamuksineen.
Pojan mieli kävi surulliseksi vaarin vuoksi. Koettaen unhottaa omat kipunsa hän kysyi säälien:
»Vaari, eikö teitä ala jo väsyttää, kun pitää minua kantaa?»
»Älä minusta välitä. Mutta miten on sinun laitasi, onko vaikea ollaksesi?» kysyi vuorostaan vaari.
»Nyt alkaa särkeä päätänikin ja tuntuu pyörryttävän», sanoi Unto.
Tämä uusi isku jaksoi enää vain vähässä määrin kiihdyttää hetkellistä kulkunopeutta, varsinkin kun Unnon ote vaarin kaulan ympärillä alkoi höltyä, niin että hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa paino lepäsi melkein kokonaan kantajan käsivarsien varassa.
Onneksi oli päästy jo kotiniityn aidan takana oleville halkopinoille, kun Unnon, hänen pinnistettyhän viimeisetkin voimansa, oli vihdoin pakko ilmaista:
»Nyt minä en jaksa pidellä vaarin kaulasta kiinni enää.»
»Sitten minun on koetettava kantaa sinua loppumatka sylissäni», sanoi vaari.