V
Saatuaan emännän kylmän veden avulla jotenkin pian toipumaan isä kantoi Unnon kamariin, jossa vanhemmat yhdessä riisuivat hänet, pukivat ylle puhtaan paidan, sitoivat uuden, kylmän kääreen jalkaan ja asettivat hänet sänkyyn maata. Palvelijatar juoksutettiin niitylle lehmää lypsämään, ja kun hän sieltä kiuluineen palasi, annettiin sairaan juoda lämmintä maitoa, annettiinpa lusikalla viinaakin suuhun.
Äidin jäädessä Unnon luokse isäntä tuli kamarista tupaan katsomaan, olisiko ehkä vaarikin avun tarpeessa, mutta isä-ukkoa ei enää sängyssä ollutkaan. Hän vilkaisi tämän kamariin ja etsi hiukan muualtakin, mutta vaari oli kuin jäljettömiin kadonnut.
— Tämä on kai ymmärrettävä niin, ajatteli isäntä, että kun tällainen kauhea onnettomuus on kohdannut rakkainta, mitä ukolla maailmassa on, hän ei ole jaksanut sitä murtumatta kestää, vaan on tapansa mukaan piiloutunut jonnekin salatakseen kyyneliänsä.
Mutta niin ei ollut.
Samaan aikaan kun vanhemmat koettivat kamarissa antaa sairaalle apuansa ensi hätään, mikäli tiesivät ja ymmärsivät, puuhaili vaari pojan hyväksi omalla tahollansa, omine keinoinensa.
Kun hän oli levähtänyt pahimman väsymyksensä, lähti hän viivyttelemättä kulkemaan jälleen Mäkikaipion tietä. Tavattuaan ensimäisen lepän hän katkaisi siitä puukollansa kaksi kalikkaa, liitti ne ristiin ja käärmeen puremapaikalle tultuaan asetti ristin merkitsemällensä kohdalle.
Otti sitten onkensa ja konttinsa ja lähti paluumatkalle.
Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että Unto on kaivannut vaaria puheillensa. Hän meni oitis kamariin, mutta ennenkuin ryhtyi keskusteluun sairaan kanssa, hän tahtoi, että heidät jätettäisiin hetkeksi kahdenkesken.
Kun vanhemmat hiukan väkinäisesti olivat poistuneet, sanoi vaari pojalle: