»Mitä?»
»Kuolemata.»
»En minä pelkää — en yhtään», vakuutti Unto melkein iloisena.
Tämä vastaus liikutti vaaria niin syvästi, että hänen piti purra yhteen harvat hampaansa, estääkseen tunteensa purkautumasta pojan näkyviin. Kului ison aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa.
»Niin, niin… mitäpä pelkäämistä sillä onkaan… sillä, jolla on puhdas omatunto…
Mutta kyllä onkin asia nyt sillä portaalla, että jommankumman teistä kahdesta, sinun tai käärmeen, on kuoltava tai sitten molempien. Jos minä onnistun, niinkuin toivon, saamaan madon hengiltä sinun elossa ollessasi, niin sinä olet pelastettu. Nielettäkööt sinulla kaikki kaupungin apteekit, tipat ja rohdot, ja imekööt ihoosi sarvensa vaikka koko maailman kupparit, mutta muuta lääkettä paitsi mainitsemaani ei tähän tautiisi ole.»
»Eihän minulle ole annettu kuin maitoa ja vähän muuta — mitä se lie ollut semmoista kirkasta ja väkevätä,» sanoi Unto. »Mutta mitäs te siinä puron vartta tultaessa ajattelitte, kun aioitte pysähtyä?»
»Niin, siinä… Minulla oli siinä monenkinlaista mietettä ja meininkiä: aioin laskea sinut maahan ja, siinä kun puron varrella kasvoi leppiä, palata jo silloin tekemään sen, mikä minun sitten kotoa käsin oli käytävä tekemässä. Katselin myöskin, olisiko siellä ollut kasvavata pajua, josta olisin hampain kiskonut siteen jalkaasi. Vieläpä tuumailin uittaa sinua purossa, jos siinä olisi ollut sopivata kohtaa. Mutta kun sitten muistin näyttämäsi käärmeen lähtösuunnan ja tiesin, että saapa se luikertaja toisenkin kerran häntäänsä kierauttaa, ennenkuin siltä taholta vettä löytää, en pitänyt välttämättömänä toteuttaa tätäkään uittotuumaani.»
»Uittaa… minkä vuoksi minua olisi pitänyt uittaa?» ihmetteli Unto.
»Kerronpahan erään tapauksen, niin ehkä siitä ymmärrät syyn. Oli puraissut kerran, vaari-vainajani aikoina, käärme tämän talon palvelustyttöä jalkaan heinäniityllä. Tyttö oli tiennyt tempun ja hameet hulmuten, letti takana leiskuen lähtenyt juoksemaan lähintä suohautaa kohti, käärme kiekkona kintereillä. Siinä oli syntynyt kilpailu elämästä ja kuolemasta, kumpi ensin perille pääsee. Tuskin oli tyttö ehtinyt heittäytyä suinpäin suohautaan, kun siihen oli jo loiskauttanut itsensä käärmekin, joka aina ihmistä purtuaan pyrkii veteen.»